Lontoon mitalisaaliimme oli vaatimaton, mutta kolmella mitalilla eli 0,55 mitalilla per miljoona asukasta Suomi menestyi suhteellisesti paremmin. USA sai vastaavasti 0,3 Kiina 0,06 ja Iso-Britannia 1,03 mitalia. Koko ihmiskunta sai 0,13 mitalia miljoonaa asukasta kohti. Vaikka suhteellisuuskin toimii selittäjänä vaikkapa Tanskan 9 mitalia osoittaa, että enemmänkin voi saada.
Voittoa tavoitellaan valitettavasti myös kielletyillä menetelmillä. Lontoossa löytyi 13 dopingin käyttäjää kultamitalisteja myöten. Eräiden arvioiden mukaan tapaukset ovat kuitenkin vain jäävuoren huippu.
Olympialiikkeen tavoitetta ”citius altius, fortius” (nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin) auttaa usein kirurgia. Ilman sen aulista apua urheilijoiden olisi pakko tyytyä hieman vaatimattomampiin tuloksiin, jotta vammautumisriski vähenisi. - Keinotekoisen epäurheilullisen tulostehtailun vähentämiseksi pitäisikin säätää joku maksimiraja, urheilijan vammojen operoinnissa, kun se ylittyisi urheilija menettäisi oikeutensa kilpailla virallisissa kisoissa.
Jos sallitaan, kuten nykyään rajaton määrä leikkauksia urheilijan jonkin vamman korjaamiseksi, korjailtuna tuo urheilija on pikemminkin vain lääketieteen teknologian tuote kuin todellinen inhimillinen urheilija jonka tulisi omin voimin pyrkiä parempiin tuloksiin.
Tässä kaikessa on tietysti syynä myös loputon tulosten parantamisen pakkomielle, ja siinä ihmisen fysiikka asettanee ilmeisesti myös lopulta rajansa. Mutta tätä ei haluta uskoa, vaan yritetään keinotekoisesti parantaa tuloksia joko dopingilla tai vammojen leikkauksilla.
Menestyksen päivinään Matti Nykänen ihmetteli eräässä haastattelussa: ”Miksi pitää aina hypätä pidemmälle, pian kai pitää hypätä jo kilometri”. Tässä ei ole mitään järkeä sanoi nelinkertainen olympiavoittaja.
Ehkä rima nykyajan yhteiskunnassa on jo asetettu liian korkealle. Vaadimme myös täydellisyyttä. Tästä seuraa, että on vaikeaa hyväksyä epäonnistumisia. Voiton hetkellä käytetään ylisanoja, nimitetään kuninkaiksi ja häviöstä manataan maan rakoon. Tästä on tuloksena eräät elämän sivuraiteelle joutuneet entiset huippu-urheilijat.
Lontoon olympialaisten tunnuslaulu ”Survival” kuvastaa hyvin aikamme liian suorituskeskeistä henkeä. Se alkaa sanoin ”I am going to win ...I never lose ...I keep to survive. Eli haluan voittaa, en hävitä, haluan selviytyä tai säilyä hengissä. -Laulusta saa helposti vaikutelman, että jos et voita olet luuseri.
Helsingin 1952 olympiahymnin sanoissa on enemmän ihanteellisuutta siinä rakennettiin myös vastuullista yhteiskuntaa: Olympian soihtu näytti tietä, ”aikaan armaampaan, jona veljiä on kansat” ja jossa ”Suurta on voittaa, suurempaa jalo kilpa”.
Vaikka on hyvä etsiä ihmisen rajoja
niin jatkuva tulosten parantamisen pakkomielle on tekemässä
urheilijoista tuloksentekokoneita. Ja jääkö jatkuvasti
koventuvassa harjoittelussa enää aikaa ihmisenä kehittymiseen
urheilun vanhalla periaatteella terve sielu terveessä ruumissa.
Tarvittaisiin hieman rennompaa otetta vaikka Ateenan olympialaisten 1896 maratonin tapaan. Sen voitti ylivoimaisesti 7 minuutilla ajalla 2.58.50 kreikkalainen Spiridon Luis.* Näin vaikka hän poikkesi välillä tien varren majataloon juomaan viiniä ja syömään voileivän! Luis otti suuren riskin mennessään välillä syömään kun oli silloin toisena kilpailussa, mutta hänen onnekseen kilpailua johtanut juoksija tuupertui tielle pari kilometriä ennen maalia. (Ehkei olisi jos olisi virkistäytynyt välillä kuten Luis!) - Esimerkille voi nauraa, mutta onko sitten parempi että maratoonareita on hellepäivän kisan jälkeen tiputuksessa. Siitä on urheilullisuus kaukana!
*Googlen hakusana: "Spiridon Luis"
PS Eikö maratoniin tulisi edes saada jotain hellerajaa, kun mittari ylittäisi vaikkapa +30 astetta lähtö peruutettaisiin sillä kertaa, onhan hiihtolajeissakin pakkasraja! Tai pitäisikö maraton todella kieltää liian jo pitkänä matkana. -Ja kuolihan se ensimmäinen antiikin maratonjuoksijakin heti ilmoitettuaan Kreikan joukkojen voitosta jossain taistelussa. -Ja pitää muistaa, että nyrkkeilyäkin on usein ehdotettu kiellettäväksi se vaarallisuuden takia.
Tässä on hyvä muistaa vaikka jokin triathlon joka kestää vielä paljon kauemmin kuin maraton tai vaikka Ranskan ympäriajon noin 200 km pitkät etapit, joihin aikaa kulunee jo yli neljä tuntia. Johonkin todellakin pitäisi vetää raja jota kauempaa ei suoritus saa yhdellä kertaa jatkua, muuten tullaan vähitellen rajalle jossa kilpailijoita alkaa kuolla liian usein.
Esim eräs paimiolainen kaveri ajoi pyörällä tauotta 80 tunnissa Utsjoki Nuorgamista Paimioon, sanoo olevansa alan ammattilainen. Mitä järkeä on enää järjestää tälläisiä kilpailuja. Ne pitäisi suorastaan kieltää terveydelle vaarallisena.
Tähän sopinee varoitukseksi myös saunomisen MM kisat pari vuotta sitten Suomessa, jossa toinen loppukilpailun osanottaja kuoli toinen poltti itsensä hengenvaarallisesti. Eli jotain rajoja ja suoranaisia kieltoja pitää todella nykyistä enemmän saada.
