Anders Breivikin 22.7.11 Utöijan saarella Oslon lähistöllä ja Oslossa tekemä 76 ihmisen hengen vaatinut terrori-isku herättää monia kysymyksiä. Suuri enemmistö kommenteissa mediassa on vain pelkkää kauhistelua ja Breivikin leimaamista suorastaan paholaiseksi. Teko on tietysti hirveä, mutta on kuitenkin liian helppoheikkimäistä panna kaikki vain äärioppien ja pahuuden tilille. Kyseessä on paljon monisyisempää problematiikkaa. - On tietysti mahdollista, että Breivik on mielisairas joka elää epätodellisessa mielikuvitusmaailmassa, mutta siitä ei ole vielä tarkempaa tietoa.
Breivikin teot osoittavat joka tapauksessa syvää yhteiskunnallista epätoivoa, joka johtuu mm siitä, että maahanmuuttajia tulee jatkuvasti lisää ja Norjan sekä monen muunkin maan oma kulttuuri uhkaa vähitellen jäädä vähemmistöasemaan. Onhan jo mm Ranskassa 10 % väestöstä muslimeja ja Saksassa 5% ja he saavat paljon enemmän lapsia kuin eurooppalaiset. Tämä on todellakin realistinen uhka oman kulttuurimme säilymiselle.
Tämän vuosisadan lopulla, jos nykymeno saa jatkua, voi monissa Euroopan maissa olla jo islamilainen enemmistö. Se olisi koko eurooppalaisen kulttuurin tuho. Siis suuri tappio myös monikultturisuudelle, eihän kulttuuri voi säilyä ja kehittyä koskaan yhtä hyvin vähemmistöasemassa kuin enemmistönä. -Breivik sanoikin olevansa kristittynä erityisesti huolissaan muslimien erittäin runsaasta maahanmuutosta.
Miksi todellakin muslimien laajamittainen maahanmuutto sallitaan kristittyihin maihin, johon heidän on usein vaikeaa sopeutua. Kristityt maahanmuuttajat sopeutuvat Euroopan kulttuuriin paljon paremmin. Miksei tänne oteteta lähinnä vain heitä? Muslimipakolaiset ja -turvapaikanhakijat tulisikin sijoittaa lähinnä islamilaisiin maihin, joissa he varmasti viihtyvät paremmin saman uskonnon takia.
Tässä ei todellakaan voi olla kyse siitä, että usein köyhillä islamilaisilla mailla ei olisi riittävästi resursseja muuttajien vastaanottoon. Onhan eräillä rikkailla islamilaisilla öljymailla kuitenkin valtaisat määrät rahaa. Ne voisivat hyvin hoitaa asian jos haluaisivat, mutta eivät halua.
Tässä saattaakin olla syynä halu islamisoida Eurooppa käyttäen hyväksi hölmöjen EU-maiden hallitusten väärinymmärtämiä ihmisoikeuksia. Islamilaistaa koko Eurooppa ikään kuin kyökin kautta, kun se viime yrittämällä Wienin piirityksessä 1683 aseellisesti epäonnistui.
Tässä on hyvä muistaa, että että ääri-islamistit ilmoittavat itsekin usein tavoitteekseen valloittaa koko maailma islamille. Ja esimerkiksi Saudi-Arabia, jonka meno on muutenkin melko äärimmäistä islamia, katsoo varmaan vähintään hyvillään Euroopan islamisoitumiskehitystä ellei itse ole sitä jotenkin aktiivisesti avittamassa.
Tällaiset mahdolliset pyrkimykset ei kuitenkaan tarkoita välttämättä sitä, että että muslimit olisivat vallanhimoisempia kuin länsimaailma, onhan sekin imperialismin muodossa valloittanut suuria osia vähemmän kehittynyttä maailmaa. Ja vielä nytkin yrittää levittää demokratiaa ja markkinataloutta sinne missä sitä ei vielä ole. Levittäen niitä valitettavasti jopa miekkalähetyksenä. Siksi voi kyllä helposti tulkita vaikka Natomaiden äskettäisen hyökkäyksen Libyaan.
Kaikki tietysti pyrkivät levittämään niitä asioita mihin itse uskovat, koska uskovat, että siten syntyy parempi maailma. Mutta meidän pitää avata silmämme ja nähdä, että muslimien erittäin runsaan maahanmuuton taustalla voi olla myös joku taho joka haluaa vallata Euroopan islamille.
Maahanmuuttoa tietysti aina jonkunverran tarvitaan mutta sen tulisi aina olla lähinnä työperäistä. Pahimpia ihmisoikeuksien loukkauksia nälkäkuoleman jälkeen onkin se, että päästetään maahan suuria ihmisjoukkoja, joille ei kyetä järjestämään työtä. Ihminen ei todellakaan elä pelkästään leivästä. Syrjäytyminen rahanpuute ja joutilaisuus vieraassa kulttuurissa, johon on luonnollisesti usein vaikeaa sopeutua synnyttää myös helposti ääriliikkeitä ja terrorismia.
Kun maahan päästetään yhä enemmän maahanmuuttajia jopa houkutellaan heitä tänne, vaikka maassa on jo melkoinen työttömyys, niin tavallisista ihmisistä jotka siten menettävät työpaikkojaan tulee usein vähitellen muukalaisvihaajia, rasisteja jonkinlaisena primitiivireaktiona tai puolustusmekanismina.
Vaikka maahanmuuttajat vievät työpaikkojammekin, mikä aiheuttaa myös oikeutettua vihastumista maahanmuuttajien työttömyys on kuitenkin samalla paljon suurempaa kuin kantaväestön. Joten moni tavallinen ihminen alkaa pitää heitä laiskoina, vaikka siitä ei tosiasiassa liene kyse. Syntyy kuitenkin paljon vihapuhetta ja rasismia. Vaikka tosiasia tietysti on, että maahanmuuttajat eivät saa työtä koska heitä on täällä liikaa ja he eivät osaa suomea tai osaavat sitä huonosti eivätkä tunne tapojamme ja kulttuuriamme. Mutta eiväthän kaikki suomalaisetkaan saa työtä. Täällä on lähes 300 000 työtöntä. MIKSI SIIS TÄNNE PÄÄSTETÄÄN AINA VAIN LISÄÄ MAAHANMUUTTAJIA????????????????????????!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!
Kyseessä on erittäin vakava yhteiskunnallinen ongelma,(joka lisää huomattavasti myös työttömyysmenoja), johon hallituksilla tuntuu olevan käsittämättömästi vastauksena pyrkiä edelleen lisäämään maahanmuuttoa!
Tulisi todellakin työllistää kaikki täällä jo asuvat niin kantaväestö kuin maahanmuuttotaustaiset ja otetaan vasta sitten lisää jos todella tarvitaan. Mutta automaatiokin vähentää nopeasti työvoiman tarvetta, joten todennäköisesti selviämme lopulta omin voimin. (Lue plokini kohta ”Tarvitaanko maahanmuuttoa)
Tämä kaikki suututtaa ihmisiä ja luo kasvupohjaa ääriliikkeille ja teoille. Näiden synnyn taustalla on siis kansanvallan, demokratian, avoimuuden ja ihmisoikeuksien syvällinen puute. Kuitenkin Breivikin terroriteon jälkeen mm Norjan pääministeri on loputtomiin ihmetellyt miksi avoimessa ja demokraattisessa maassa voi tapahtua tällaista.
Kaikenlaisia ääriliikkeitä olisi paljon vähemmän jos olisi täystyöllisyys (mikä on vain tulonjakoasia, mutta itsekkäistä syistä sitä ei haluta lopettaa tarkottaisihan se sitä, että työssäolevien pitäisi laskea hieman omia tulojaan) ja maahanmuuttajia olisi murto-osa nykyisestä.
Norjassa on kuitenkin Euroopan pienimpiin kuuluva työttömyysaste noin 3%, mutta sekin on jo suuri joukko, 70 000, jotka pitäisi kyllä työllistää ja kouluttaa ennenkuin maahan tuodaan lisää väkeä ulkomailta.
Täytyy myös muistaa että suuurin osa ihmisistä nuorista vanhoihin ei halua juurikaan lisää mmaahanmuuttajia vaikka väestö olisi vanhenemassakin. En tiedä tarkkaa Norjan tilannetta, mutta Esim suomalaiset gallupit osoittaa tätä: Katso plokini kirjoitus "Perussuomalaisten suuren vaalivoiton syitä"
Ääriliikkeille luo kasvupohjaa myös WTO vapaakauppa joka ei kunnioita työelämän oikeuksia, siis ihmisoikeuksia. Työpaikkoja ei todellakaan ei tulisi viedä halpamaihin jossa työvoimaa riistetään ja kohdellaan huonosti. Se on suorastaan rikollista. (katso plokini kirjoituksen ”Suojatullit takaisin.”)
Nykymuotoisen vapaakaupan ”demokraattiset” maat kuten Norjakin kuitenkin sallivat. Sekin suututtaa yhä kasvavaa joukkoa ihmisiä, ei vain ääriliikeiden edustajia. Ei ole ihme, että myös ns populisten puolueiden kannatus on kasvussa.
Erittäin laajamittaisen maahanmuuton taustalla lieneekin kuten Breivik esittää halua saada mahdollisimman halpaa työvoimaa vaikka oma kotimainen työvoima jäisi työttömäksi. Breivik ei todellakaan katso hyvällä silmällä nykyista laissez faire vapaakauppaa. Hän äärioikeistolainen mutta samalla isänmaallinen, jolle koko isänmaa ei ole kauppatavaraa kuten nykyisille EU-herroille.
Tässä asiassa olen samaa mieltä vaikka olenkin itse vasemmistolainen mutta kansallis sellainen. Minullekin isänmaa on pyhä asia, se ja sen kulttuuri. Kaikki tässä maailmassa ei todellakaan ole kauppatavaraa. Haluan maailmaa jossa on suomalainen Suomi ja vaikka somalialainen Somalia jne.
Kansainvälisen yhteisön tulisi tukea entistä enemmän somaleja rakentamaan omaa maataan. Mutta ei anneta kalaa, annetaan onki. Siis ensisijassa koulutusta. Kehitysapuun pitäisikin sijoittaa paljon nykyistä enemmän rahaa. Siten rakennetaan parempaa maailmaa. -Ihmisten auttaminen kotiseudullaan tai lähellä sitä tulee myös paljon halvemmaksi kehitysmaiden matalan hintatason takia.
Lienen Breivikin kanssa paljonkin eri mieltä sosiaaliturvan tarpeellisuudesta, mutta isänmaa ja sen kulttuuri on minullekin vaalimisen arvoinen asia. Parasta monikultturisuutta onkin säilyttää kansallisvaltioiden runsas kirjo tässä maailmassa. ( Katso plokikirjoitukseni ”Kansanäänestys maahanmuutosta”)
En ymmärrä miksi joku voi väittää, että nämä ajatukset ovat pakoa Impivaaraan. Valtio voi olla avoin vaikka se olisikin lähinnä yksikulttuurinen kansallisuusmielessä voihan se samalla ja sen tuleekin kehittää yhteistyötä koko maailmanyhteisön puitteissa. Säilyttämällä oma kulttuurimme puhtaana voimme antaa myös muulle maailmalle paljon enemmän, sillä oman kulttuurin ja perinteiden säilyttämisestä ja kunnioittamisesta syntyy vahva itsetunto, jota ilman mikään kansa tai yksilö ei voi menestyä. Nykyaikaa ja tulevaisuutta tulee aina rakentaa esi-isien perinnön varaan. He ovat kovalla työllään luoneet juuri meidän suomalaisten ainutlaatuisen kulttuurin ja yhteiskunnan. Se on arvokas ja ainulaatuinen kuten kaikki maailman kulttuurit omalla tavallaan ovat.
Miksi pitäsi tuhota tämä kaikki kaunis ja luoda jotain monikulttuurista mössöä, johon lopulta varmaan niin suomen- kuin norjankielikin sulautuisivat ja häviäisivät.
Tietysti on niitäkin jotka haluaisivat että kaikki maailman kansat vähitellen sulautuisivat keskenään, ja myös koko maailman parisataa valtiota liityisivät yhdeksi maaksi ja olisi vain yksi kieli todennäköisesti englanti ja kaikki muut 6 000 kieltä häviäisivät. Ehkä eräistä se olisi mukavaa ja tehokasta kun kaikki ymmärtäisivätkin toisiaan.
Mutta minusta se olisi suunnaton tappio monikulttuurisuudelle ja yhtä tylsää kuin jos kaikki maailman ihmiset jonain päivänä puettaisiin sinisiin haalareihin eikä muita vaatteita enää sallittaisi.
Maailman eri kulttuurit ovat valtaisa elämän rikkaus, vuosituhansien kehityksen tulos, jota ei todellakaan tule tuhota loputtomalla maahanmuutolla. Suuri määrä eri kieliä, kulttuureja ja kansoja lienee myös yhteiskunnallisen ja teknologisen kehityksen kannalta parasta luodessaan sopivaa kilpailua kansojen ja kulttuurien välillä.
Mutta kovin monta eri kansallista ja kielellistä kulttuuria samassa maassa tekee yhteistyöstä ja hallinnosta usein kallista vaikeaa mm eri tapojen ja perinteiden takia. Ihmisten on vaikeaa ymmärtää toisiaan. Jo lainsäädäntö on vaikeaa eri kulttuurien takia, miten sovittaisi esim islamilaisen ja kristillisen kulttuuriin yhteisiksi lakipykäliksi? Se lienee jokseenkin vaikeaa.
Kansallisuuksien monikultturisuus ei yleensä oikein onnistukaan. Suurin osa mm Euroopan monikansallisista maista on jo hajonnut tai natisee liitoksissaan. Sveitsi on kuitenkin pärjännyt, mutta sen kantonit ovatkin melko itsenäisiä jopa omine perustuslakeineen. Jugoslavia on hajonnut seitsemäksi valtioksi, Tsekkoslovakia on nyt Slovakia ja Tsekin tasavalta, Belgia on lähes hajoamispisteessä flaamien ja vallonien riitojen takia, Skotlantilaiset harkitsevat eroamista Iso-Britanniasta ja Pohjois-Irlannissakin olisi siihen haluja katolisten taholla. Espanjassa monet katalonialaiset ovat itsenäistymisen kannalla ja monet baskitkin perustaisivat mielellään oman valtion. Myös Ahvenamaakin varmaan haluaisi eron Suomesta jos asukkaita olisi enemmän. Quebec saattaa myös erota Kanadasta. Monikansallisessa ja kulttuurisessa Intiassa riittää ristiriitoja mm muslimien ja hindujen välillä loputtomalta tuntuviin terroritekoihin asti. Neuvostoliitonkin eräs hajoamisen syy oli monikultturisuus. Eri kansakunnat halusivat omille teilleen. Moni sen kansoista pelkäsi vähitellen menettävänsä kielensä ja kulttuurinsa suurvallan kansojen sulatusuunissa. Kiinakin sortaa uiguurejaan ja tiibetiläisiä, jotka mieluummin lähtisivät omille teilleen jos vain voisivat. Juutalaisia on syrjitty ja sorrettu ja vainottu lähes kaikkialla, joten he perustivat YK:n luvalla oman valtion Israelin saaadakseen rauhassa rakentaa omaa kultturiaan. Mutta sortavat nyt hallitsemillaan alueella olevia arabeja, jotka haluaisivat eron Israelista ja perustaa oman Palestiinan valtion. Turkkilaiset sortavat kurdeja joita on jopa 20% sen väestöstä. Kurdit haluaisivat perustaa oman Kurdistanin valtion. Irakkin natisee liitoksissaan kun shiojen, sunnien ja kurdien yhteiselo on kovin vaikeaa. Kristitty Etelä-Sudan erosi äskettäin islamilaisesta Sudanista koska eri uskontojen ja rotujen oli erilaisine perinteineen ja tapoineen kovin vaikeaa elää yhdessä. Lisäksi suurella joukolla pieniä kansoja on itsehallinto jonkun suuremman maan sisällä jotta ne voivat paremmin säilyttää omat tapansa ja kulttuurinsa. Jne jne...
En kannata väkivaltaa, mutta ymmärrän Breivikin epätoivon. Se meni vain valitettavasti överiksi kauhistuttavin seurauksin. Miksei hän perustanut itse jotain runsasta maahanmuuttoa vastustavaa puoluetta? Tai yrittänyt vain kirjoittaa ja toimia aktiivisesti jossain mahdollisimman maahanmuutokriittisessä joukossa?
Breivikin teon taustalla on varmaan paljon myös sitä, että jyrkästi maahanmuuttoa vähentämään haluvat yritetään vaientaa. Vaikka miten hyvin perustelisi ajatuksiaan ei anneta juuri kirjoittaa tai puhua julkisuudessa. Tai annetaan niin lyhyesti ettei uusia asioita voi niissä kunnolla perustella. Tämä luo ajan mittaan epätoivoa, josta voi syntyä lopulta vaikka terroritekoja.
Norjan pääministeri väittää maansa olevansa avoin yhteiskunta, Miksei se sitten ole antanut maahanmuuttokriittisille riittävästi tilaa mediassa, vaan on torjunut näiden esitykset vihapuheina ja rasismina, mitä avoimuutta se voi olla. Se ei ole myöskään demokratiaa, jonka pitäisi perustua juuri siihen , että ihmiset ovat eri mieltä ja saavat myös julkisuudessa riittävästi tilaa hyvinkin erilaisille perusteluille ajatuksilleen. Mutta ideologiansa sokaisema valtaeliitti estää usein tällaisten ajatusten julkaisemisen sillä perusteella, että ne ovat huonosti perusteltuja tai mahdottomia toteuttaa koska pelkäävät valtansa menettämistä.
Myös Ylen ohjelmissa esiintyviltä/haastateltavilta edellytetään yleensä riittävää yhteiskunnallista asemaa, jotta pääsee esittämään mielipiteitään laajemmin. Tämä on ihmisten tasa-arvon vastaista ja vastoin koko kansalaisyhteiskunnan periaatteita. Se on entisajan hallitsija-alamaisajattelua.
Myös lehdistö edellyttää niiltä, jotka saavat huomattavan paljon tilaa esittää ajatuksiaan jotain merkittävää yhteiskunnallista asemaa. Tämäkin on epäoikeudenmukaista. Demokratiassa tuoksi asemaksi pitäisi riittää pelkästään se, että on kansalainen joka osaa kirjoittaa! Kaikki viisaus ei todellakaan asu poliitikkojen, vallanpitäjien tai virkamiesten korvien välissä!
Tämä tarkoittaa samalla, että suoraa kansanvaltaa, mm sitovia kansanäänestyksiä tulisi olla paljon. Ne voitaisiin toteuttaa melko halvalla mm kännyillä äänestämällä.
Uusien puolueiden pääsy parlamentteihin on tehty myös mahdollisimman vaikeaksi koska monissa maissa vaaditaan jokin minimi prosenttiosuus äänistä joka on paljon korkeampi kuin yhden kansanedustajan vaatima äänimäärä. Tällainen on tulossa Suomeenkin, ensi eduskuntavaaleissa vaaditaan vähintään 3% äänistä, jotta puolue voi päästä eduskuntaan, siis teoreettiseti puolueen pitää saada vähintään 6 kansanedustajaa, jotta voi päästä eduskuntaan. Yhden pitäisi riittää. Koko vaalijärjestelmä on myös siten kiero, että moni pienpuolue jää käytännössä ilman eduskuntapaikkaa vaikka jo koko maan 0,5% ääniosuuskin sitä edellyttäisi. -
Tämä kaikki on demokratian vastaista, voisihan yksikin uusia ajatuksia tuova kansanedustaja saada paljon hyvää aikaan jos vain osaa asettaa sanansa oikein. Tällainen järjestelmä voisi estää myös terroritekoja antaessaan nykyistä helpommin rakentavan väylän radikaalienkin uudistusten tekemiselle.
Todellinen demokratia voisi vaikkapa edellyttäisi myös sitä, että valtio kustantaisi jokaisen ehdokkaan vaalikampanjan ja vaalimainokset, tämä voi tuntua naivilta, mutta tällä hetkellä raha ratkaisee liian usein kuka pääsee eduskuntaan.
Tarvittaisiin suuria muutoksia jotta yhteiskunnasta tulisi todellakin kansanvaltainen jossa jokainen voisi saada äänensä kuuluviin. Jotta kaikenlaiset ääriliikkeet ajatukset terrotitekoja myöten saataisiiin minimiinsä tarvitaan yhteiskunta, joka todellakin toisin kuin nyt jakaa tulot siten että kaikille riittää työtä ja toimeentuloa, mikä on keskeisin ihmisoikeus. Se edellyttää kaikkien ihmisten tasa-arvon hyväksymistä. Nyky-yhteiskunta talousliberalismeineen on todellisuudessa mahdollisimman kaukana tuosta tavoitteesta.
Taas tuntematta aivan tarkkaan Norjan tilannetta yleistän esitykseni kaikkiin Euroopan maihin. Mediaa seuraamalla tuntuu, että suuri osa väestöstä on huolissaan liian suurista maahanmuuttajamääristä, moni tuntee olevansa omassa maassaan jo kuin vieraassa maassa. Mutta poliitikot eivät tästä lainkaan välitä.
Syy on myös siinä että talousliberalimin maailmankuvaan ei kuulu kansallisten perinteiden säilyttäminen, sillä ei ole muuta kuin markkinat, ja ne ottavat sieltä mistä halvimmalla tavaraa tai energiaa saa (tarkoittaa myös ihmisiä). Tässä onkin hyvä palauttaa mieleen oikeastaan tuon järjettömän talousaatteen perustajan Margaret Thatcherin kuuluisa lausahdus: Yhteiskuntaa ei enää ole on vain markkinat!"
PS Ja lopuksia vielä vihapuheista ja -teoista. En todellakaan puolusta tässä Breivikin vihatekoja, mutta on hyvä muistaa, että muslimeilla on tapana käyttää kristityistä ilmausta "vääräuskoinen" mikä on erittäin loukkaavaa vihapuhetta. Monissa islamilaisissa maissa muslimit syrjivät ja suorastaan vainoavat vähemmistöjä, mm kristittyjä murhataan ja kirkkoja poltetaan. Kristittyjen ei sallita julkisesti kokoontua esimerkiksi Saudi-Arabiassa.
Kirkkojen maailmanliiton selvityksen mukaan kristityt ovatkin maailman vainotuin uskonnollinen ryhmä. Mikseivät kristityt maat puutu tähän vihanpitoon päättäväisesti vaan katsovat sitä pikemminkin sormiensa läpi ja tuntuvat lähinnä vain pyrkivän suitsimaan omien kansalaistensa/kantaväestön vihapuheita, jotka ovat yleensä vähäistä kiukuttelua verrattuna muslimimaiden kristittyjen vainoon. Tällainen tilanne myös osaltaan yllyttää länsimaiden ihmisiä/kristittyjä käyttämään rumaa kieltä muslimeista. -Jos haluamme rakentaa parempaa maailmaa tällaista vihanpitoa tulee molemmin puolin tehokkaasti suitsia.
torstai 28. heinäkuuta 2011
sunnuntai 24. heinäkuuta 2011
USA:ssa rikkaat rikastuvat muut köyhtyvät
Niin uskomattomalta kuin se ehkä voikin tuntua erään tutkimuksen mukaan 1980-luvulta lähtien maailman talousmahti USA:ssa vain rikkaimmat ovat vaurastuneet. Pienituloisten ostovoima on laskenut neljäsosan ja keskituloisistakin useimpien tulot ovat hieman laskeneet vaikka monet ovat pidentäneet työviikkoa. Rikkain tuhannesosa on kuitenkin moninkertaistanut tulonsa ansaiten nyt 12% kaikista tuloista*
Keskiluokan hiukan miinusmerkkistä ostovoiman kehityksestä viime 25 vuoden aikana USA:ssa kirjoitti mm Suomen Kuvalehti 28.9.2010. (löytyy hakusanalla Rikkaat rikastuu keskiluokka köyhtyy")
Financial Times lehti julkaisi 30.7.2010 ison jutun paljolti samankaltaisilla luvuilla otsikolla "Goodbye american dream" (löytyy samoilla hakusanoilla netistä).
siinä on aikaväli 1973-2010 eli 37 vuotta, jona aikana väestön 90%:n köyhemmän osan reaalitulot olivat nouseet vain 10%! ja rikkaaman kymmenesosan kolminkertaistuneet. Tämä 10% nousu johtunee siitä, että vasta 80-luvulla Reagan alkoi köyhdyttää keskiluokkaa. Edellisen miinusmerkkisen kehityksen selittää se, että siinä ei ollut enää mukana 70-luvun hyviä aikoja.
Esimerkkinä tästä pitkään jatkuneesta kehityksestä: Vuonna 1950 suuryrityksen johtaja ansaitsi 24 kertaa enemmän kuin keskiverto työntekijä ja viime vuonna jo 550 kertaa enemmän!
Vastaavasti USA:n maatalousministeriön tilastojen mukaan 15% maan väestöstä kärsii ajoittain nälkää. Ongelma on vain pahentunut vuodesta 1995 josta lähtien on tilastoja.* Monien selvitysten mukaan yhä useammalla keskituloisellakin on vaikeuksia selviytyä asumis-, koulutus- ja sairausmenoista. Tätä osoittaa mm presidentti Obaman yritys saada maahan julkinen sairausvakuutus.
Rikkaimpien rikastumisen syitä ovat jatkuvasti kevenevä verotus ja halpamaihin tehtyjen sijoitusten kasvaneet tuotot. Eräs syy tähän lienee myös se, että USA:n palkansaajista on vain 12% järjestäytynyt ammatillisesti kun 30 vuotta sitten luku oli vielä puolta suurempi.
Liittovaltio on jo vakavasti velkaantunut, sen budjetista katetaan 40% velkarahalla, jota on 13400 mrd, se onkin jo suorastaan vararikon partaalla. Jos rikkaimmat olisivat maksaneet riittävästi veroja velkaa olisi huomattavasti vähemmän. Mutta velkaantumisen osasyynä ovat myös suuret sotilasmenot.
USA:n tilannetta selittää paljolti WTO vapaakauppa joka ei vaadi työelämän oikeuksien ja ympäristöstandardien kunnioittamista. Miksi todellakin demokraattinen maa voi sallia nykymuotoisen vapaakaupan jatkumisen, onhan se kaikkien ihmisoikeusperiaatteiden ja kestävän kehityksen vastaista. -Ehkä kyseessä onkin jonkinlainen valtaeliitin salaliitto palauttaa suuret tuloerot.
USA:n tulonjako voi levitä kaikkialle länsimaihin jos jatkuvasti siirretään tuotantoa sinne missä työvoima on halvinta ja sitä kohdellaan huonoimmin ja ympäristön tilasta välitetään vähiten. Ja vastaavasti tämän estämiseksi pienennetään palkkoja ja lasketaan veroja. Suomessakin työnantajat pyrkivät jo laskemaan työntekijöiden palkkoja samalla kun johdon palkkoja nostetaan huomattavasti.
Vaikka esim. Kiinassa bkt on vapaakaupan takia huimassa nousussa, sen hinta on ainakin työntekijätasolla karmaiseva: työtä järjettömän kovalla kiireellä useimmiten 12 tuntia päivässä, ainakin 6 päivää viikossa vähemmällä ei pärjäisikään palkan pienuuden takia ja työolosuhteet ovat muutenkin kurjat, mitä huonommat ne ovat sitä suurempaa voittoa tehtaan (usein myös amerikkalainen) omistaja tekee. -Tässä on jo kyseessä jo suoranainen ihmisyyden riisto.
Nykymenolla ajaudumme umpikujaan. Tarvittaisiin uusi talousjärjestys, jossa vaatimaton elämäntapa ja ihmisoikeudet syrjäyttävät ahneuden.
Nykymuotoista vapaakauppaa pidetään kuitenkin yleensä ikäänkuin luonnonvoimana, jolle ei mitään voi, kyllä sille voi onhan se meidän ihmisten itsemme luoma järjestelmä.
Mm USA on ollut hyväksymässä Kiinan WTO jäsenyyttä tietäen ettei se kunnoita työelämän oikeuksia. Pieni Suomikin olisi yksin voinut estää sen jäsenyyden muttei estänyt.
Vapaakauppa joka ei kunnioita työelämän oikeuksia on koko maailman nykyisen kurimuksen pääsyyllinen, palkkojen laskun, työttömyyden ja pääoman jatkuvan siirtymisen halvempiin maihin.
Keskustelua esimerkiksi USA:n tulonjaon kehityksestä, joka on nykymenolla ehkä useimpien vauraiden maiden kohtalona tulevaisuudessa, ei ehkä siksi juuri julkisuudessa käydä koska se osoittaa nykymuotoisen vapaakaupan täydellisen epäonnistumisen, pitihän sen tuottaa lisääntyvää hyvinvointia kaikille.
-Hyvät ihmiset kommentoikaa! -minäkin olin hukan hämmentynyt näitä lukuja lukiessani onhan sentään kyseessä maailman talousmahti USA. Olen silti vuosien mittaan lukenut silloin tällöin, että maan keskiluokka on köyhtymässä. Mutta se on tuntunut pikemminkin kuin joltain sadulta, mutta onko se kuitenkin totta?
hakusanat:
"Goodbye american dream" Financial Times 30.7.2010
”Rikkaat rikastuvat keskiluokka köyhtyy” Suomen kuvalehti 28.9.2010
” Joka kuudes amerikkalaisperhe näkee ajoittain nälkää”
”Rich get richer and everyone else gets poorer”
” Americans Now Think A 40 Hour Work Week Is ”Part Time” ”
PS Nykymuotoinen vapaakauppa ja työvoiman paljolti vapaa liikkuvuus on myös syynä siihen, että kotimaiset työnantajat käyttävät laajamittaisesti ulkomaista työvoimaa koska he haluavat epätoivoisesti saada lisää halvempaa työvoimaa alentamaan kustannuksia kilpailussa ulkomaisten työnantajien kanssa. Esimerkiksi Eestissä palkkataso on vain kolmannes Suomen tasosta, joten huomattavasti suomalaisia pienemmillä palkoilla eestiläinen rakennusmies elää herroiksi palatessaan säästöineen takaisin kotimaahansa. Ulkomaisen työvoiman laaja käyttö mm rakennuksilla laskee samalla myös huomattavasti suomalaisten palkkatasoa ja lisää suomalaisten työttömyyttä, samalla kun työnantajat tekevät entistä suurempia voittoja.
__________________________________________________________________________________
Ari Kallio: Rikkaat rikastuvat muut köyhtyvät (TS Lukijan kolumni 12.8.11)
USA:n tuloeroista tehdyn selvityksen mukaan 1980-luvulta lähtien vain rikkaimmat ovat vaurastuneet. Pienituloisten ostovoima on laskenut neljäsosan ja keskituloisistakin useimmat ovat hieman köyhtyneet vaikka monet ovat pidentäneet työviikkoa. Rikkain tuhannesosa on kuitenkin moninkertaistanut tulonsa ansaiten nyt 12% kaikista tuloista*
Esimerkkinä tästä pitkään jatkuneesta kehityksestä: Vuonna 1950 suuryrityksen johtaja ansaitsi 24 kertaa enemmän kuin keskiverto työntekijä ja viime vuonna jo 550 kertaa enemmän!
Vastaavasti monien selvitysten mukaan noin 10 % maan väestöstä kärsii ajoittain nälkää. Ongelma on vuosien mittaan pikemminkin pahentunut.*
Rikkaimpien rikastumisen syitä ovat jatkuvasti kevenevä verotus ja halpamaihin tehtyjen sijoitusten kasvaneet tuotot. Eräs syy lienee myös se, että USA:n palkansaajista on vain 12% järjestäytynyt ammatillisesti kun 30 vuotta sitten luku oli vielä puolta suurempi.
Liittovaltio on jo vakavasti velkaantunut, sen budjetista katetaan 40% velkarahalla, jota on jo 14000 mrd. Jos rikkaimmat olisivat maksaneet riittävästi veroja velkaa olisi huomattavasti vähemmän. Mutta osasyynä velkaantumiseen ovat myös suuret sotilasmenot.
USA:n tilannetta selittää myös WTO vapaakauppa, joka ei vaadi työelämän oikeuksien kunnioittamista ja ympäristöstä huolehtimista. Miksi demokraattinen maa voi sallia nykymuotoisen vapaakaupan jatkumisen, onhan se kaikkien ihmisoikeusperiaatteiden ja kestävän kehityksen vastaista. Kyseessä saattaa olla jonkinlainen valtaeliitin salaliitto rikastuttaa rikkaat.
USA:n tulonjako ja hyvinvointiyhteiskunnan tuho voi olla tulevaisuuden kohtalona kaikille länsimaille jos jatkuvasti siirretään tuotantoa sinne missä työvoima on halvinta ja sitä kohdellaan huonoimmin ja ympäristön tilasta välitetään vähiten. Ja jos vastaavasti tämän estämiseksi pienennetään palkkoja ja lasketaan veroja. Suomessakin työnantajat pyrkivät jo laskemaan työntekijöiden palkkoja samalla kun johdon palkkoja nostetaan huomattavasti. -Tarvitaan todellakin uusi talousjärjestys, jossa vaatimaton elämäntapa ja ihmisoikeudet syrjäyttävät ahneuden.
Tässä esitetyt tilastoluvut voi löytää helposti netistä, mutta miksei niistä juuri puhuta julkisuudessa? Siksikö että ne osoittavat nykymuotoisen vapaakaupan epäonnistumisen, senhän piti tuottaa lisääntyvää hyvinvointia kaikille.
-Ja vielä kaiken suhteellisuudesta: USA:n armeijan budjetilla voitaisiin poistaa ei vain USA:n, vaan koko maailmankin nälkä moneen kertaan!
lähdeluettelo, hakusanat:
"goodbye american dream"
”Rikkaat rikastuvat keskiluokka köyhtyy”, ”rich get richer and everyone else gets poorer”
(Monien eri lähteiden mukaan keskituloiset ovat hieman köyhtyneet viime 25-30 vuoden aikana. Esimerkkinä vaikkapa: Hurst Charles E. Social Inequality: Forms, Causes and Consequencies )
”Joka kuudes amerikkalaisperhe näkee ajoittain nälkää”
” Americans Now Think A 40 Hour Work Week Is ”Part Time” ”
Goodbye american dream, tämä juttu oli Kauppalehden keskustepalstalla netissä
Kirjoittanut Ke, 04/08/2010 - 11:14
Näin raflaavasti kirjoitti Financial Times viikonlopun numerossaan. Myös Homo Economicus heräsi miettimään kansantalouksien muutosta. Keskiluokka on jenkeissä pinteessä.
Muutama poiminta artikkelista:
Vuoden 1973 jälkeen 90% pienituloisempien kotitalouksien reaalitulo on kasvanut vain 10%. Kuvaa hämärtää se että suurituloisimman 10% tulot ovat kolminkertaistuneet.
Vuoden 2002 ...2007 korkeasuhdanteen aikana mediaanipalkat laskivat 2000$ vuodessa
Enää 12% työpaikoista on valmistavassa teollisuudessa
Eri koulukunnat selittävät tätä joko sillä että globalisoituminen on vienyt teollisuustyöpaikat aasiaan tai sillä että kehittyvä tekniikka on vähentänyt alhaisen koulutustason työvoiman kysyntää. Oli miten oli kaikki ei todellakaan ole jenkeissä unelmamallissa. Keskiluokan ahdinkoa pahentaa kiristykset sairausvakuutuksissa ja yliopistokoulutuksen kustannuksen nousu. Asuntokuplan puhkeaminen on tietenkin vauhdittanut kehitystä.
On siis kyseenalaista onko tällainen jälkiteollinen palveluyhteiskunta tavoiteltava tila jos lopputulos on muutama "mailmanmestari" joka kerää uskomattomat tulot ja keskiluokan kurjistuminen.
Pelkään Suomen putoavan samaan kuoppaan. Palkkataso nousee jatkuvasti. Teollisuustuotannon osuus vähenee. Koska keskiluokka ajaa meilläkin seinään?
Palkansaajien ansiotasoindeksi jossa vertailuvuosi 1995=100 oli Q1/2010 tilastokeskuksen mukaan jo yli 170. Reaalituloindeksikin oli jo 2008 keskituloisella yli 140. Mikään ei takaa että tulot ja hyvinvointi jatkavat kasvuaan automaattisesti ja ikuisesti. Pelkään suomalaisten hinnoittelevan itsensä ulos markkinoilta. Kansantuotteen lasku v. 2009 on sivutettu olankohautuksella - palkathan juoksevat eikä työttömyys ole noussut pilviin.
Saksassakin työttömyys on saatu kuriin kauppalehden artikkelin mukaan pääasiassa matalapalkka-alojen kasvun avulla. Jospa palkkamaltti olisikin parasta edunvalvontaa meilläkin?
Jutussani kirjoitin, että keskituloisten ostovoima on hiukan laskenut 1980 luvulta lähtien. (Tarkka lähtökohta oli vuodesta 1979. Eräässä lähteessä oli tulokehitys tarkalleen -1%. ja useissa muissakin hiukan pakkasen puolella. Mutta -1% tilastot alkoikin 6 vuotta myöhemmin. Financial Timesin taulukossa lähdettiin vuodesta 1973, mikä hyvin selittää 10% kasvun tuloissa, näin koska vasta Reaganin ajasta lähtien keskiluokkaa alettiin köyhdyttää.
Financial Times 30.7.2010 otsikolla Goodbye American Dream
The crisis of middle-class America
By Edward Luce
Published: July 30 2010 17:04 | Last updated: July 30 2010 17:04
The Freemans Mark and Connie Freeman live in north-west Minneapolis. They have a joint income – from several jobs – of $70,000. Last year they fought off repossession
Technically speaking, Mark Freeman should count himself among the luckiest people on the planet. The 52-year-old lives with his family on a tree-lined street in his own home in the heart of the wealthiest country in the world. When he is hungry, he eats. When it gets hot, he turns on the air-conditioning. When he wants to look something up, he surfs the internet. One of the songs he likes to sing when he hosts a weekly karaoke evening is Johnny Cash’s “Man in Black”.
Yet somehow things don’t feel so good any more. Last year the bank tried to repossess the Freemans’ home even though they were only three months in arrears. Their son, Andy, was recently knocked off his mother’s health insurance and only painfully reinstated for a large fee. And, much like the boarded-up houses that signal America’s epidemic of foreclosures, the drug dealings and shootings that were once remote from their neighbourhood are edging ever closer, a block at a time.
What is most troubling about the Freemans is how typical they are. Neither Mark nor Connie – his indefatigable wife, who is as chubby as he is gaunt – suffer any chronic medical conditions. Both have jobs at the local Methodist Hospital, he as a warehouse receiver and distributor, she as an anaesthesia supply technician. At $70,000 a year, their joint gross income is more than a third higher than the median US household.
More FT video
Once upon a time this was called the American Dream. Nowadays it might be called America’s Fitful Reverie. Indeed, Mark spends large monthly sums renting a machine to treat his sleep apnea, which gives him insomnia. “If we lost our jobs, we would have about three weeks of savings to draw on before we hit the bone,” says Mark, who is sitting on his patio keeping an eye on the street and swigging from a bottle of Miller Lite. “We work day and night and try to save for our retirement. But we are never more than a pay check or two from the streets.”
Mention middle-class America and most foreigners envision something timeless and manicured, from The Brady Bunch, say, or Desperate Housewives in which teenagers drive to school in sports cars and the girls are always cheerleading. This might approximate how some in the top 10 per cent live. The rest live like the Freemans. Or worse.
It only takes about 30 seconds to tour Mark’s 700sq ft home in north-west Minneapolis. Cluttered with chintzy memorabilia, it was bought with a $50,000 mortgage in 1989. It is now worth $73,000. “At one stage we had it valued at $105,000 – and we thought we had entered nirvana,” says Mark. “People from the banks kept calling, sometimes four or five times an evening, offering equity lines, and home improvement loans. They were like drug pushers.”
Solid Democratic voters, the Freemans are evidently phlegmatic in their outlook. The visitor’s gaze is drawn to their fridge door, which is festooned with humorous magnets. One says: “I am sorry I missed Church, I was busy practicing witchcraft and becoming a lesbian.” Another says: “I would tell you to go to Hell but I work there and I don’t want to see you every day.” A third, “Jesus loves you but I think you’re an asshole.” Mark chuckles: “Laughter is the best medicine.”
. . .
The slow economic strangulation of the Freemans and millions of other middle-class Americans started long before the Great Recession, which merely exacerbated the “personal recession” that ordinary Americans had been suffering for years. Dubbed “median wage stagnation” by economists, the annual incomes of the bottom 90 per cent of US families have been essentially flat since 1973 – having risen by only 10 per cent in real terms over the past 37 years. That means most Americans have been treading water for more than a generation. Over the same period the incomes of the top 1 per cent have tripled. In 1973, chief executives were on average paid 26 times the median income. Now the multiple is above 300.
The trend has only been getting stronger. Most economists see the Great Stagnation as a structural problem – meaning it is immune to the business cycle. In the last expansion, which started in January 2002 and ended in December 2007, the median US household income dropped by $2,000 – the first ever instance where most Americans were worse off at the end of a cycle than at the start. Worse is that the long era of stagnating incomes has been accompanied by something profoundly un-American: declining income mobility.
Alexis de Tocqueville, the great French chronicler of early America, was once misquoted as having said: “America is the best country in the world to be poor.” That is no longer the case. Nowadays in America, you have a smaller chance of swapping your lower income bracket for a higher one than in almost any other developed economy – even Britain on some measures. To invert the classic Horatio Alger stories, in today’s America if you are born in rags, you are likelier to stay in rags than in almost any corner of old Europe.
Combine those two deep-seated trends with a third – steeply rising inequality – and you get the slow-burning crisis of American capitalism. It is one thing to suffer grinding income stagnation. It is another to realise that you have a diminishing likelihood of escaping it – particularly when the fortunate few living across the proverbial tracks seem more pampered each time you catch a glimpse. “Who killed the American Dream?” say the banners at leftwing protest marches. “Take America back,” shout the rightwing Tea Party demonstrators.
Statistics only capture one slice of the problem. But it is the renowned Harvard economist, Larry Katz, who offers the most compelling analogy. “Think of the American economy as a large apartment block,” says the softly spoken professor. “A century ago – even 30 years ago – it was the object of envy. But in the last generation its character has changed. The penthouses at the top keep getting larger and larger. The apartments in the middle are feeling more and more squeezed and the basement has flooded. To round it off, the elevator is no longer working. That broken elevator is what gets people down the most.”
Unsurprisingly, a growing majority of Americans have been telling pollsters that they expect their children to be worse off than they are. During the three postwar decades, which many now look back on as the golden era of the American middle class, the rising tide really did lift most boats – as John F. Kennedy put it. Incomes grew in real terms by almost 2 per cent a year – almost doubling each generation.
And although the golden years were driven by the rise of mass higher education, you did not need to have graduated from high school to make ends meet. Like her husband, Connie Freeman was raised in a “working-class” home in the Iron Range of northern Minnesota near the Canadian border. Her father, who left school aged 14 following the Great Depression of the 1930s, worked in the iron mines all his life. Towards the end of his working life he was earning $15 an hour – more than $40 in today’s prices.
Andy, the autistic son of Mark and Connie Freeman. Removed from his mother’s health insurance, he was only reinstated for a large fee
Thirty years later, Connie, who is far better qualified than her father, having graduated from high school and done one year of further education, makes $17 an hour. The pace of life has also changed: “We used to sit around the dinner table every evening when I was growing up,” says Connie, who speaks with prolonged vowels of the Midwest. “Nowadays that’s sooooo rare.”
Connie’s minimally educated father earned enough to allow her mother to remain a full-time housewife and still fund two children through college. Connie and Mark, meanwhile, struggle to pay off the stream of bills in a dual-income household. The state of Minnesota pays for Andy, their 20-year-old son, who suffers from acute autism, to study theatre at the local community college.
Strictly speaking, Connie actually lives in a four-income household. “When Andy was two, I was told to buy a karaoke machine because autistic children sometimes respond well to it,” says Mark, pointing at what can only be described as a postmodern antique. “That’s how I got into my karaoke business. I get about $100 every Wednesday evening. And on Saturdays I manage the local liquor store. We need all four jobs to keep our heads above water.”
So much for the rising tide.
From the point of view of most economists, the story so far is uncontroversial. Most agree on the diagnosis. But they diverge on the causes. Many on the left blame the Great Stagnation on globalisation. The rise of China, India, Brazil and others has undercut wages in the west and put America’s unskilled, semi-skilled and even skilled workers out of jobs. Manufacturing now accounts for only 12 per cent of US jobs. Think of the typical Detroit car worker 30 years ago, who had a secure middle-class lifestyle, good healthcare and a fat pension to look forward to. Today, he lives in Shenzhen.
Another group singles out the explosion of new technology, which has enabled the most routine and easily automated jobs to be replaced by computers. Think of the office assistant, who once took dictation and brewed the coffee. She is now a BlackBerry who spends half her life in Starbucks. Or the back office person who, much like those shoemakers in the fairy tale, now stitches your accounts in Bangalore while you sleep.
Then there are those, such as Paul Krugman, The New York Times columnist and Nobel prize winner, who blame it on politics, notably the conservative backlash which began when Ronald Reagan came to power in 1980, and which sped up the decline of unions and reversed the most progressive features of the US tax system.
Fewer than a tenth of American private sector workers now belong to a union. People in Europe and Canada are subjected to the same forces of globalisation and technology. But they belong to unions in larger numbers and their healthcare is publicly funded. More than half of household bankruptcies in the US are caused by a serious illness or accident.
. . .
Such are the competing (but not contradictory) theories of what causes it. The “lived experience”, as sociologists would say, is another matter. Much like the Freemans, whose street is boxed in for about a mile each side by long commercial roads pockmarked with boarded-up shops, dollar stores and fast food joints, the Millers could be living anywhere in the US. Only the sultry heat betrays that you are in Virginia and thus in the American South.
The Millers: Shareen and Mark Miller (front right) with (left) their son Dustin, his wife Ruth and their two-yearold child, and (back right) Shareen and Mark’s other son Josh. Out of necessity, they all share the cramped family home in Falls Church, Virginia
Falls Church, Virginia is really a suburb of Washington DC. The government’s relentless expansion has fuelled an evergreen private sector across the Potomac River that mostly deals in security, defence, government services and lobbying. Pride of place in Shareen Miller’s home goes to a grainy photograph of her chatting with Barack Obama at a White House ceremony last year to inaugurate a new law that mandates equal pay for women.
As an organiser for Virginia’s 8,000 personal care assistants – people who look after the old and disabled in their own homes – Shareen, 42, was invited along with several dozen others to witness the signing. But that was all she gained from her fleeting proximity to the president. Since then, her pay and her hours have moved steadily downwards. Last year she made $1,500 a month. Now it is $900. In common with other state governors, Bob McDonnell, Virginia’s chief executive, has been cutting budgets ruthlessly since the recession began.
Although roughly twice the size of the Freemans’ home, Shareen’s house feels even more cramped. Along with two sons, a daughter-in-law, a grandchild and her husband, Shareen has a menagerie of pets. Her patient, Marissa, a 26-year-old with cerebral palsy, often stays with them.
Shareen exhibits that knockdown goodwill that you find in many Americans – in spite of having little time on her hands, she volunteers on Saturdays for the Lost Pets charity. To get anywhere the Freemans must drive. About a quarter of a mile down the road is the local intersection, with the identikit Taco Bells, 7-Elevens, dollar stores and payday loan outlets that punctuate America. It is the physical geography that differentiates places: the human geography simply repeats itself.
A well-built lady with a permanent laugh, Shareen sketches out her complex family tree – a retired father who worked in the Oregon State Penitentiary and several half brothers and half sisters, none of whom appears to be making ends meet. “Guess which one I’m closest to?” she asks with an impish smile. “None of them.”
Again, technically speaking, Shareen is relatively comfortable. Because her husband works for a fire safety company and brings in $70,000 a year, the Millers are clearly surviving. But they dread what would happen if either had a medical crisis. A few years ago Shareen had a tumour removed from her diaphragm, which left her $17,000 in debt. And her husband suffers from a herniated disk. Remarkably, given that their gross joint income is double the US median, Shareen has had to postpone a dental operation for six months in order to pay off her car loan. Nor does she have time to upgrade her skills. “One thing about people who work with the disabled is that they never have any spare time,” she says.
. . .
Much as they disagree on what has caused the Great Stagnation, economists also differ on the remedies. Most agree that better education improves people’s earnings potential, even if it does not solve the underlying problem. Others point out that not everybody can be a bond trader, a software entrepreneur or a Harvard professor.
Many of the jobs of the future will be in “inter-personal” roles that cannot be easily replaced by computers or foreigners – janitors, beauty technicians, home carers and landscape gardeners, for whom college is often superfluous. Furthermore, a large chunk of Americans who have been hit by stagnation over the past decade are college graduates. Even they are not immune. But more education, at the very least, will improve one’s chances. Paying for it is another matter.
Shareen’s son and daughter-in-law, Dustin and Ruth, both aged 23, recently had to move back home because they could not afford to rent, even though both hold down jobs – Dustin with a bath remodelling company, Ruth in a fabrics store. Both did well in high school and would like to study marine biology – a skill of the future. But they cannot afford the debt.
The Miller family. Both Dustin and Ruth (left) would like to go to college, but can’t afford to take on the debt
While incomes in America are stagnating, the cost of education is soaring. Since 1990, the proportion of Americans who are paying off more than $20,000 in student loans a decade after they graduated has almost doubled. Lawrence Summers, Obama’s chief economic adviser, who has long worried about the growth of what he calls America’s “anxious middle”, points out that of the major economies, the US has the highest share of graduates in the workforce. But if you take the 25-34-year-old age group, America is not even in the top 10.
More and more young Americans are put off by the thought of long-term debt. “It’s not only fear of the debt – it is the four years of lost earnings,” says Ruth Miller, who was raised a Mormon and, to the bemusement of her parents-in-law, has converted Dustin to the faith. During my visit two expressionless Mormon “home visitors” wearing identical shirts and ties turned up and whisked Dustin, Ruth and their two-year-old son into their bedroom for counselling. “I would love to know what they’re saying in there,” says Shareen in a stage whisper.
Having been apolitical, Shareen had a road-to-Damascus moment three years ago after she was contacted by Mark Warner, now one of Virginia’s senators, who asked to fill “a day in her shoes”. The episode, which was used for publicity in Warner’s election campaign, made a fan of Shareen. Having seen how tough Shareen’s work could be, Warner bought her a $6,000 outdoor lift that enables her to bring in wheelchair-bound Marissa through the patio. “What a wonderful man he is,” says Shareen. “I’d love to meet him again.”
So far, Warner’s governing Democratic party has taken only limited action to address the Great Stagnation. On the campaign trail before the downturn, Obama often talked of the long years of “flat incomes” that most Americans had suffered and promised to turn their situation around. His administration has taken some steps, such as lifting budgets for community colleges to retrain workers, and launching the widely praised $5bn “race to the top” award for states to improve their schools. But the White House, too, has been overwhelmed by the immediacy of the recession.
The impact on people such as the Millers and the Freemans has been acute. First there was stagnation. Then came the recession. “It is like continually bailing water out from a sinking boat and then they take your bucket away,” says Mark Freeman. Out went the pestering calls from the banks urging them to take on even more debt. In came the bailiffs. “One day, the banks are sucking up to you, the next they hate your guts,” he says with a Gallic shrug. Only through the help of a friendly lawyer did they escape foreclosure. The Bank of America, which received a $45bn taxpayer bail-out in late 2008, lost the Freemans’ paperwork several times. Each time they had to go through the laborious appeal process again.
“I suspect the bank wanted to foreclose because we were so near to paying off the mortgage,” says Mark. “It was more profitable for them that way.” Eventually the Freemans proved they could keep up with the payments. Mark calculated they have paid $163,000 so far on a house they bought for less than one-third of that amount. It could all have been for naught. More than four million homes have been repossessed in the past three years. “Things have gotten so bad that before the price of copper fell, people were breaking into boarded-up houses to strip them of their wiring,” says Mark.
. . .
What, then, is the future of the American Dream? Michael Spence, a Nobel Prize-winning economist, whom the World Bank commissioned to lead a four-year study into the future of global growth, admits to a sense of foreboding. Like a growing number of economists, Spence says he sees the Great Stagnation as a profound crisis of identity for America.
For years, the problem was cushioned and partially hidden by the availability of cheap debt. Middle-class Americans were actively encouraged to withdraw equity from their homes, or leach from their retirement funds, in the confidence that property prices and stock markets would permanently defy gravity (a view, among others, promoted by half the world’s Nobel economics prize winners, Spence not included). That cushion is now gone. Easy money has turned into heavy debt. Baby boomers have postponed retirements. College graduates are moving back in with their parents.
The barometer is economic. But the anger is human and increasingly political. “I have this gnawing feeling about the future of America,” says Spence. “When people lose the sense of optimism, things tend to get more volatile. The future I most fear for America is Latin American: a grossly unequal society that is prone to wild swings from populism to orthodoxy, which makes sensible government increasingly hard to imagine. Look at the Tea Party. People think it came from nowhere. While I don’t agree with their remedies, most Tea Party members are middle-class Americans who have been suffering silently for years.”
Spence admits he is thinking aloud and going “way beyond the data”. And he concedes that America probably still retains its most vibrant strength in its still world-beating capacity for technological innovation. Most economists are not as bleak as Spence. But it is in the neighbourhoods among ordinary Americans that his pessimism gets its loudest echo. “To be pessimistic about the future is so new for Americans and so strikingly un-American,” says Spence. “But most people grasp their own situations way better than any economist.”
. . .
Every now and then the Freemans invite their neighbours round to their front porch, to watch the world go by, drink beer and eat Connie’s justly renowned dish of Minnesota wild rice. In the best American spirit, Mark and Connie are active neighbourhood people. They are the types who shovel your snow, volunteer for school events, and coach the baseball little league – Mark has done all three.
It takes optimism to be like this. But in the past few years the Freemans have been running low on it. “I guess the penny dropped in the last 18 months when we finally realised that it’s always going to be like this – we are never going to be able to retire on our savings,” says Connie. “As for Andy,” she says, referring to her painfully shy but acutely observant son, “the future really frightens me. If you’re young, it’s bad enough nowadays. But for a kid with autism?”
When I asked what the American Dream means to them, Mark looked despondent. “It’s not a dream,” he said. “I would hate to sound like one of those Tea Party people but I really do want my country back. I just don’t feel like that is going to happen.” His words reminded me of a famous quip by George Carlin, the late, great American comedian – “It’s called the American Dream because you have to be asleep to believe it.”
Having been told that karaoke had worked miracles on Andy’s autism as an infant, I asked whether he still liked to croon. Mark and Connie both instantly beamed. “You should see Andy down at the club singing word-perfectly and playing up flirtatiously to the women,” said Connie. “He turns into a different person.”
When Andy came outside, I asked if he would sing. Without skipping a beat he launched into a flawless rendition of “The Impossible Dream”, the song from Man of La Mancha, the 1970s Broadway hit. His performance was uncanny.
“To dream the impossible dream, to fight the unbeatable foe, to bear with unbearable sorrow, to run where the brave dare not go. To right the unrightable wrong, to love pure and chaste from afar, to try when your arms are too weary, to reach the unreachable star. This is my quest: to follow that star, no matter how hopeless, no matter how far.”
It was one of those only-in-America moments. When Andy stopped singing, I turned to Mark and Connie. For an uncharacteristic moment, they were both silent.
Edward Luce is the FT’s Washington bureau chief
You are not able to access parts of this website because it contains "active content" which we have removed.
This is a security measure by IDA and MOF to guard against potentially malicious content from the internet.
Copyright The Financial Times Limited 2010. You may share using our article tools. Please don't cut articles from FT.com and redistribute by email or post to the web.
August 12, 2010 at 04:50 AM | Permalink
Suomen Kuvalehti 28.9.2010:
Rikkaat rikastuvat, keskiluokka köyhtyy
Tuore amerikkalainen tutkimus osoittaa, että kuilu rikkaiden ja köyhien amerikkalaisten välillä on syvempi kuin koskaan maan historiassa.
Selvityksen mukaan vaurain 20 prosenttia kansasta tienaa liki puolet maan varallisuudesta, kun köyhyysrajan alapuolella elävä kansanosa, noin 15 prosenttia amerikkalaisista, ansaitsee 3,4 prosenttia maan varallisuudesta.
Uutinen ei ole yllättävä. Kuilu rikkaiden ja muun Amerikan välillä on kasvanut tasaisesti 1980-luvulta alkaen. Vuonna 1950 suuren yrityksen johtaja tienasi keskimäärin 24 kertaa enemman kuin firman keskiverto työntekijä. Viime vuonna pomo tienasi 550 kertaa enemmän kuin rividuunari.
Kun Yhdysvallat uudisti talouspolitiikkaansa Ronald Reaganin kaudella, tarjonnan talouspolitiikan kannattajat lupasivat, että nouseva talous nostaa kaikkia veneitä. Rikkaat rikastuvat, mutta osa uudesta vauraudesta valuu myös duunareiden kukkaroihin.
Näin ei käynyt. Jopa amerikkalainen keskiluokka on jäänyt uudesta vauraudesta osattomaksi. Keskiluokkaisen miehen tilipussin ostovoima on jopa hieman tippunut viimeisen 25 vuoden aikana.
Reaganilainen talouspolitiikka ei ole tietenkään ainoa syyllinen. Automaatio, kansainvälinen kilpailu, tietotekniikan kehitys, sekä tukku muita tekijöitä ovat myös muokanneet työmarkkinoita sekä tulojakoa, mutta maan harjoittama talouspolitiikka ei ole auttanut ongelmien korjaamisessa.
Me voimme keskustella rikkaiden verottamisen ja aggressiivisen tulonsiirtopolitiikan moraalista ja oikeutuksesta, mutta väittely tarjonnan talouspolitiikan ja säännöstelyn purkamisen siunauksellisesta vaikutuksesta kaikkien yhteiskuntaluokkien elämään on ohi. Faktat ovat puhuneet.
Soundtrack: Pet Shop Boys, Opportunities.
______________________________________________________________________________
The Rich Get Richer... and Everyone Else Gets Poorer
A Commentary on Growing Economic Inequality
By Masao Suzuki |
June 22, 2011
'On June 19th the Washington Post published “With Executive Pay, Rich Pull Away from Rest of America” by Peter Whoriskey. This very informative article connected the rise in corporate executive’s pay with the growing economic inequality in the United States, using the example of a large U.S. dairy company combined with recent research by economists on high incomes. At the same time the article only offered very vague explanations for why the rich are winning out at the expense of almost everyone else.
Based on a recent study of tax returns, the top one-tenth of one percent (0.1%), or 152,000 income earners, now make over 10% of all income, the highest level since the 1920s. While income for this group has gone up more than four times (385%) between 1970 and 2008, the income of the bottom 90% of the population has actually fallen 1% (both figures take inflation into account). The economists’ study was also able to point out who these rich are: 60% are corporate executives, managers and highly paid financial professionals.
The article offered the explanation of supporters of growing executive pay, who say that today’s corporations are much larger and more complex - in other words, the CEOs deserve their massive paychecks. The only other view that the article offered was that “social norms” have changed.
While it is no doubt true that a culture of greed has been spread by Wall Street and the corporate media, there are very clear political and economic changes that are behind the increase in economic inequality. The two most important, in my opinion, has been the growing movement of capital from the midwest and northeast to first the south and southwest in the United States, and then to Third World countries, all in search of lower wages and less regulation. The second is the decline in union membership and the even larger drop in mass strikes by workers.
Starting in the 1970s, there was a movement of businesses from the more unionized, higher wage midwest and northeast, to the largely non-union, low-wage areas of the U.S. south and southwest. This so-called Sunbelt Strategy can be seen in the shift in auto production from the midwest to the south.
By the 1980s, under the guise of ‘free trade,’ U.S. corporations more and more shifted their production to Third World countries where wages were even lower than the U.S. south or southwest. This so-called ‘globalization’ continues to this day, as big U.S. companies have shed about 4 million jobs in the United States but created more than 3 million in other countries over the last ten years. For example, General Electric (which by the way paid no taxes on their almost $15 billion of corporate profits last year), cut almost 16% of their workers in the United States will expand their workforce in other countries by 1.3%.
The result has been lower wages for workers in the United States, as the jobs are created in low-wage areas or industries and higher paid jobs are lost. But even workers whose companies stay put see the wages stagnate under pressure from the growing number of unemployed and the companies’ threats to shut down and move their jobs.
This first trend, capital mobility (and running over the worker, so to speak), is closely related to the second trend of de-unionization. Companies are continuing to move to less or non-union areas, as seen in the struggle of unionized Boeing workers in the state of Washington to block the company’s shift of work to non-union South Carolina.
At the same time the turn to the right in national politics with the Reagan administration had a clear anti-union policy. President Reagan’s breaking of the airport flight controller’s union, PATCO, in 1981, ushered in an era of declining union membership and mass strikes. As union membership fell from about 25% in 1979 to less than half that (11.9%) in 2010, workers lost their bargaining power and wages and benefits have suffered.
Today the last bastion of union membership is among public sector workers, where more than 36% are union members, as compared to less than 7% for private sector workers. Now these unions and the benefits that they have won, especially retirement security, are under attack by the right-wing in Wisconsin and other states. Instead of going after the fat-cat CEOs and Wall Street tycoons, the corporate dominated media, led by the notorious Fox media conglomerate, is attacking this last large group of unionized workers.
A capitalist economy leads to economic inequality, especially between the 90% of us who have to work for others (the working class), and the top 1%, who own most of the wealth and who hire us and lower and lower wages to increase their profits (the capitalists). This can only come to and end with the replacement of the current capitalist economy with a socialist economy, where people’s needs, not profit, drive the economy.
But the struggle here and now to defend public sector workers in Wisconsin and other states, and to block the free trade proposals for South Korea and Colombia that will further undermine the strength of labor in the United States are important for the well-being of all workers.
Keskiluokan hiukan miinusmerkkistä ostovoiman kehityksestä viime 25 vuoden aikana USA:ssa kirjoitti mm Suomen Kuvalehti 28.9.2010. (löytyy hakusanalla Rikkaat rikastuu keskiluokka köyhtyy")
Financial Times lehti julkaisi 30.7.2010 ison jutun paljolti samankaltaisilla luvuilla otsikolla "Goodbye american dream" (löytyy samoilla hakusanoilla netistä).
siinä on aikaväli 1973-2010 eli 37 vuotta, jona aikana väestön 90%:n köyhemmän osan reaalitulot olivat nouseet vain 10%! ja rikkaaman kymmenesosan kolminkertaistuneet. Tämä 10% nousu johtunee siitä, että vasta 80-luvulla Reagan alkoi köyhdyttää keskiluokkaa. Edellisen miinusmerkkisen kehityksen selittää se, että siinä ei ollut enää mukana 70-luvun hyviä aikoja.
Esimerkkinä tästä pitkään jatkuneesta kehityksestä: Vuonna 1950 suuryrityksen johtaja ansaitsi 24 kertaa enemmän kuin keskiverto työntekijä ja viime vuonna jo 550 kertaa enemmän!
Vastaavasti USA:n maatalousministeriön tilastojen mukaan 15% maan väestöstä kärsii ajoittain nälkää. Ongelma on vain pahentunut vuodesta 1995 josta lähtien on tilastoja.* Monien selvitysten mukaan yhä useammalla keskituloisellakin on vaikeuksia selviytyä asumis-, koulutus- ja sairausmenoista. Tätä osoittaa mm presidentti Obaman yritys saada maahan julkinen sairausvakuutus.
Rikkaimpien rikastumisen syitä ovat jatkuvasti kevenevä verotus ja halpamaihin tehtyjen sijoitusten kasvaneet tuotot. Eräs syy tähän lienee myös se, että USA:n palkansaajista on vain 12% järjestäytynyt ammatillisesti kun 30 vuotta sitten luku oli vielä puolta suurempi.
Liittovaltio on jo vakavasti velkaantunut, sen budjetista katetaan 40% velkarahalla, jota on 13400 mrd, se onkin jo suorastaan vararikon partaalla. Jos rikkaimmat olisivat maksaneet riittävästi veroja velkaa olisi huomattavasti vähemmän. Mutta velkaantumisen osasyynä ovat myös suuret sotilasmenot.
USA:n tilannetta selittää paljolti WTO vapaakauppa joka ei vaadi työelämän oikeuksien ja ympäristöstandardien kunnioittamista. Miksi todellakin demokraattinen maa voi sallia nykymuotoisen vapaakaupan jatkumisen, onhan se kaikkien ihmisoikeusperiaatteiden ja kestävän kehityksen vastaista. -Ehkä kyseessä onkin jonkinlainen valtaeliitin salaliitto palauttaa suuret tuloerot.
USA:n tulonjako voi levitä kaikkialle länsimaihin jos jatkuvasti siirretään tuotantoa sinne missä työvoima on halvinta ja sitä kohdellaan huonoimmin ja ympäristön tilasta välitetään vähiten. Ja vastaavasti tämän estämiseksi pienennetään palkkoja ja lasketaan veroja. Suomessakin työnantajat pyrkivät jo laskemaan työntekijöiden palkkoja samalla kun johdon palkkoja nostetaan huomattavasti.
Vaikka esim. Kiinassa bkt on vapaakaupan takia huimassa nousussa, sen hinta on ainakin työntekijätasolla karmaiseva: työtä järjettömän kovalla kiireellä useimmiten 12 tuntia päivässä, ainakin 6 päivää viikossa vähemmällä ei pärjäisikään palkan pienuuden takia ja työolosuhteet ovat muutenkin kurjat, mitä huonommat ne ovat sitä suurempaa voittoa tehtaan (usein myös amerikkalainen) omistaja tekee. -Tässä on jo kyseessä jo suoranainen ihmisyyden riisto.
Nykymenolla ajaudumme umpikujaan. Tarvittaisiin uusi talousjärjestys, jossa vaatimaton elämäntapa ja ihmisoikeudet syrjäyttävät ahneuden.
Nykymuotoista vapaakauppaa pidetään kuitenkin yleensä ikäänkuin luonnonvoimana, jolle ei mitään voi, kyllä sille voi onhan se meidän ihmisten itsemme luoma järjestelmä.
Mm USA on ollut hyväksymässä Kiinan WTO jäsenyyttä tietäen ettei se kunnoita työelämän oikeuksia. Pieni Suomikin olisi yksin voinut estää sen jäsenyyden muttei estänyt.
Vapaakauppa joka ei kunnioita työelämän oikeuksia on koko maailman nykyisen kurimuksen pääsyyllinen, palkkojen laskun, työttömyyden ja pääoman jatkuvan siirtymisen halvempiin maihin.
Keskustelua esimerkiksi USA:n tulonjaon kehityksestä, joka on nykymenolla ehkä useimpien vauraiden maiden kohtalona tulevaisuudessa, ei ehkä siksi juuri julkisuudessa käydä koska se osoittaa nykymuotoisen vapaakaupan täydellisen epäonnistumisen, pitihän sen tuottaa lisääntyvää hyvinvointia kaikille.
-Hyvät ihmiset kommentoikaa! -minäkin olin hukan hämmentynyt näitä lukuja lukiessani onhan sentään kyseessä maailman talousmahti USA. Olen silti vuosien mittaan lukenut silloin tällöin, että maan keskiluokka on köyhtymässä. Mutta se on tuntunut pikemminkin kuin joltain sadulta, mutta onko se kuitenkin totta?
hakusanat:
"Goodbye american dream" Financial Times 30.7.2010
”Rikkaat rikastuvat keskiluokka köyhtyy” Suomen kuvalehti 28.9.2010
” Joka kuudes amerikkalaisperhe näkee ajoittain nälkää”
”Rich get richer and everyone else gets poorer”
” Americans Now Think A 40 Hour Work Week Is ”Part Time” ”
PS Nykymuotoinen vapaakauppa ja työvoiman paljolti vapaa liikkuvuus on myös syynä siihen, että kotimaiset työnantajat käyttävät laajamittaisesti ulkomaista työvoimaa koska he haluavat epätoivoisesti saada lisää halvempaa työvoimaa alentamaan kustannuksia kilpailussa ulkomaisten työnantajien kanssa. Esimerkiksi Eestissä palkkataso on vain kolmannes Suomen tasosta, joten huomattavasti suomalaisia pienemmillä palkoilla eestiläinen rakennusmies elää herroiksi palatessaan säästöineen takaisin kotimaahansa. Ulkomaisen työvoiman laaja käyttö mm rakennuksilla laskee samalla myös huomattavasti suomalaisten palkkatasoa ja lisää suomalaisten työttömyyttä, samalla kun työnantajat tekevät entistä suurempia voittoja.
__________________________________________________________________________________
Ari Kallio: Rikkaat rikastuvat muut köyhtyvät (TS Lukijan kolumni 12.8.11)
USA:n tuloeroista tehdyn selvityksen mukaan 1980-luvulta lähtien vain rikkaimmat ovat vaurastuneet. Pienituloisten ostovoima on laskenut neljäsosan ja keskituloisistakin useimmat ovat hieman köyhtyneet vaikka monet ovat pidentäneet työviikkoa. Rikkain tuhannesosa on kuitenkin moninkertaistanut tulonsa ansaiten nyt 12% kaikista tuloista*
Esimerkkinä tästä pitkään jatkuneesta kehityksestä: Vuonna 1950 suuryrityksen johtaja ansaitsi 24 kertaa enemmän kuin keskiverto työntekijä ja viime vuonna jo 550 kertaa enemmän!
Vastaavasti monien selvitysten mukaan noin 10 % maan väestöstä kärsii ajoittain nälkää. Ongelma on vuosien mittaan pikemminkin pahentunut.*
Rikkaimpien rikastumisen syitä ovat jatkuvasti kevenevä verotus ja halpamaihin tehtyjen sijoitusten kasvaneet tuotot. Eräs syy lienee myös se, että USA:n palkansaajista on vain 12% järjestäytynyt ammatillisesti kun 30 vuotta sitten luku oli vielä puolta suurempi.
Liittovaltio on jo vakavasti velkaantunut, sen budjetista katetaan 40% velkarahalla, jota on jo 14000 mrd. Jos rikkaimmat olisivat maksaneet riittävästi veroja velkaa olisi huomattavasti vähemmän. Mutta osasyynä velkaantumiseen ovat myös suuret sotilasmenot.
USA:n tilannetta selittää myös WTO vapaakauppa, joka ei vaadi työelämän oikeuksien kunnioittamista ja ympäristöstä huolehtimista. Miksi demokraattinen maa voi sallia nykymuotoisen vapaakaupan jatkumisen, onhan se kaikkien ihmisoikeusperiaatteiden ja kestävän kehityksen vastaista. Kyseessä saattaa olla jonkinlainen valtaeliitin salaliitto rikastuttaa rikkaat.
USA:n tulonjako ja hyvinvointiyhteiskunnan tuho voi olla tulevaisuuden kohtalona kaikille länsimaille jos jatkuvasti siirretään tuotantoa sinne missä työvoima on halvinta ja sitä kohdellaan huonoimmin ja ympäristön tilasta välitetään vähiten. Ja jos vastaavasti tämän estämiseksi pienennetään palkkoja ja lasketaan veroja. Suomessakin työnantajat pyrkivät jo laskemaan työntekijöiden palkkoja samalla kun johdon palkkoja nostetaan huomattavasti. -Tarvitaan todellakin uusi talousjärjestys, jossa vaatimaton elämäntapa ja ihmisoikeudet syrjäyttävät ahneuden.
Tässä esitetyt tilastoluvut voi löytää helposti netistä, mutta miksei niistä juuri puhuta julkisuudessa? Siksikö että ne osoittavat nykymuotoisen vapaakaupan epäonnistumisen, senhän piti tuottaa lisääntyvää hyvinvointia kaikille.
-Ja vielä kaiken suhteellisuudesta: USA:n armeijan budjetilla voitaisiin poistaa ei vain USA:n, vaan koko maailmankin nälkä moneen kertaan!
lähdeluettelo, hakusanat:
"goodbye american dream"
”Rikkaat rikastuvat keskiluokka köyhtyy”, ”rich get richer and everyone else gets poorer”
(Monien eri lähteiden mukaan keskituloiset ovat hieman köyhtyneet viime 25-30 vuoden aikana. Esimerkkinä vaikkapa: Hurst Charles E. Social Inequality: Forms, Causes and Consequencies )
”Joka kuudes amerikkalaisperhe näkee ajoittain nälkää”
” Americans Now Think A 40 Hour Work Week Is ”Part Time” ”
Goodbye american dream, tämä juttu oli Kauppalehden keskustepalstalla netissä
Kirjoittanut Ke, 04/08/2010 - 11:14
Näin raflaavasti kirjoitti Financial Times viikonlopun numerossaan. Myös Homo Economicus heräsi miettimään kansantalouksien muutosta. Keskiluokka on jenkeissä pinteessä.
Muutama poiminta artikkelista:
Vuoden 1973 jälkeen 90% pienituloisempien kotitalouksien reaalitulo on kasvanut vain 10%. Kuvaa hämärtää se että suurituloisimman 10% tulot ovat kolminkertaistuneet.
Vuoden 2002 ...2007 korkeasuhdanteen aikana mediaanipalkat laskivat 2000$ vuodessa
Enää 12% työpaikoista on valmistavassa teollisuudessa
Eri koulukunnat selittävät tätä joko sillä että globalisoituminen on vienyt teollisuustyöpaikat aasiaan tai sillä että kehittyvä tekniikka on vähentänyt alhaisen koulutustason työvoiman kysyntää. Oli miten oli kaikki ei todellakaan ole jenkeissä unelmamallissa. Keskiluokan ahdinkoa pahentaa kiristykset sairausvakuutuksissa ja yliopistokoulutuksen kustannuksen nousu. Asuntokuplan puhkeaminen on tietenkin vauhdittanut kehitystä.
On siis kyseenalaista onko tällainen jälkiteollinen palveluyhteiskunta tavoiteltava tila jos lopputulos on muutama "mailmanmestari" joka kerää uskomattomat tulot ja keskiluokan kurjistuminen.
Pelkään Suomen putoavan samaan kuoppaan. Palkkataso nousee jatkuvasti. Teollisuustuotannon osuus vähenee. Koska keskiluokka ajaa meilläkin seinään?
Palkansaajien ansiotasoindeksi jossa vertailuvuosi 1995=100 oli Q1/2010 tilastokeskuksen mukaan jo yli 170. Reaalituloindeksikin oli jo 2008 keskituloisella yli 140. Mikään ei takaa että tulot ja hyvinvointi jatkavat kasvuaan automaattisesti ja ikuisesti. Pelkään suomalaisten hinnoittelevan itsensä ulos markkinoilta. Kansantuotteen lasku v. 2009 on sivutettu olankohautuksella - palkathan juoksevat eikä työttömyys ole noussut pilviin.
Saksassakin työttömyys on saatu kuriin kauppalehden artikkelin mukaan pääasiassa matalapalkka-alojen kasvun avulla. Jospa palkkamaltti olisikin parasta edunvalvontaa meilläkin?
Jutussani kirjoitin, että keskituloisten ostovoima on hiukan laskenut 1980 luvulta lähtien. (Tarkka lähtökohta oli vuodesta 1979. Eräässä lähteessä oli tulokehitys tarkalleen -1%. ja useissa muissakin hiukan pakkasen puolella. Mutta -1% tilastot alkoikin 6 vuotta myöhemmin. Financial Timesin taulukossa lähdettiin vuodesta 1973, mikä hyvin selittää 10% kasvun tuloissa, näin koska vasta Reaganin ajasta lähtien keskiluokkaa alettiin köyhdyttää.
Financial Times 30.7.2010 otsikolla Goodbye American Dream
The crisis of middle-class America
By Edward Luce
Published: July 30 2010 17:04 | Last updated: July 30 2010 17:04
The Freemans Mark and Connie Freeman live in north-west Minneapolis. They have a joint income – from several jobs – of $70,000. Last year they fought off repossession
Technically speaking, Mark Freeman should count himself among the luckiest people on the planet. The 52-year-old lives with his family on a tree-lined street in his own home in the heart of the wealthiest country in the world. When he is hungry, he eats. When it gets hot, he turns on the air-conditioning. When he wants to look something up, he surfs the internet. One of the songs he likes to sing when he hosts a weekly karaoke evening is Johnny Cash’s “Man in Black”.
Yet somehow things don’t feel so good any more. Last year the bank tried to repossess the Freemans’ home even though they were only three months in arrears. Their son, Andy, was recently knocked off his mother’s health insurance and only painfully reinstated for a large fee. And, much like the boarded-up houses that signal America’s epidemic of foreclosures, the drug dealings and shootings that were once remote from their neighbourhood are edging ever closer, a block at a time.
What is most troubling about the Freemans is how typical they are. Neither Mark nor Connie – his indefatigable wife, who is as chubby as he is gaunt – suffer any chronic medical conditions. Both have jobs at the local Methodist Hospital, he as a warehouse receiver and distributor, she as an anaesthesia supply technician. At $70,000 a year, their joint gross income is more than a third higher than the median US household.
More FT video
Once upon a time this was called the American Dream. Nowadays it might be called America’s Fitful Reverie. Indeed, Mark spends large monthly sums renting a machine to treat his sleep apnea, which gives him insomnia. “If we lost our jobs, we would have about three weeks of savings to draw on before we hit the bone,” says Mark, who is sitting on his patio keeping an eye on the street and swigging from a bottle of Miller Lite. “We work day and night and try to save for our retirement. But we are never more than a pay check or two from the streets.”
Mention middle-class America and most foreigners envision something timeless and manicured, from The Brady Bunch, say, or Desperate Housewives in which teenagers drive to school in sports cars and the girls are always cheerleading. This might approximate how some in the top 10 per cent live. The rest live like the Freemans. Or worse.
It only takes about 30 seconds to tour Mark’s 700sq ft home in north-west Minneapolis. Cluttered with chintzy memorabilia, it was bought with a $50,000 mortgage in 1989. It is now worth $73,000. “At one stage we had it valued at $105,000 – and we thought we had entered nirvana,” says Mark. “People from the banks kept calling, sometimes four or five times an evening, offering equity lines, and home improvement loans. They were like drug pushers.”
Solid Democratic voters, the Freemans are evidently phlegmatic in their outlook. The visitor’s gaze is drawn to their fridge door, which is festooned with humorous magnets. One says: “I am sorry I missed Church, I was busy practicing witchcraft and becoming a lesbian.” Another says: “I would tell you to go to Hell but I work there and I don’t want to see you every day.” A third, “Jesus loves you but I think you’re an asshole.” Mark chuckles: “Laughter is the best medicine.”
. . .
The slow economic strangulation of the Freemans and millions of other middle-class Americans started long before the Great Recession, which merely exacerbated the “personal recession” that ordinary Americans had been suffering for years. Dubbed “median wage stagnation” by economists, the annual incomes of the bottom 90 per cent of US families have been essentially flat since 1973 – having risen by only 10 per cent in real terms over the past 37 years. That means most Americans have been treading water for more than a generation. Over the same period the incomes of the top 1 per cent have tripled. In 1973, chief executives were on average paid 26 times the median income. Now the multiple is above 300.
The trend has only been getting stronger. Most economists see the Great Stagnation as a structural problem – meaning it is immune to the business cycle. In the last expansion, which started in January 2002 and ended in December 2007, the median US household income dropped by $2,000 – the first ever instance where most Americans were worse off at the end of a cycle than at the start. Worse is that the long era of stagnating incomes has been accompanied by something profoundly un-American: declining income mobility.
Alexis de Tocqueville, the great French chronicler of early America, was once misquoted as having said: “America is the best country in the world to be poor.” That is no longer the case. Nowadays in America, you have a smaller chance of swapping your lower income bracket for a higher one than in almost any other developed economy – even Britain on some measures. To invert the classic Horatio Alger stories, in today’s America if you are born in rags, you are likelier to stay in rags than in almost any corner of old Europe.
Combine those two deep-seated trends with a third – steeply rising inequality – and you get the slow-burning crisis of American capitalism. It is one thing to suffer grinding income stagnation. It is another to realise that you have a diminishing likelihood of escaping it – particularly when the fortunate few living across the proverbial tracks seem more pampered each time you catch a glimpse. “Who killed the American Dream?” say the banners at leftwing protest marches. “Take America back,” shout the rightwing Tea Party demonstrators.
Statistics only capture one slice of the problem. But it is the renowned Harvard economist, Larry Katz, who offers the most compelling analogy. “Think of the American economy as a large apartment block,” says the softly spoken professor. “A century ago – even 30 years ago – it was the object of envy. But in the last generation its character has changed. The penthouses at the top keep getting larger and larger. The apartments in the middle are feeling more and more squeezed and the basement has flooded. To round it off, the elevator is no longer working. That broken elevator is what gets people down the most.”
Unsurprisingly, a growing majority of Americans have been telling pollsters that they expect their children to be worse off than they are. During the three postwar decades, which many now look back on as the golden era of the American middle class, the rising tide really did lift most boats – as John F. Kennedy put it. Incomes grew in real terms by almost 2 per cent a year – almost doubling each generation.
And although the golden years were driven by the rise of mass higher education, you did not need to have graduated from high school to make ends meet. Like her husband, Connie Freeman was raised in a “working-class” home in the Iron Range of northern Minnesota near the Canadian border. Her father, who left school aged 14 following the Great Depression of the 1930s, worked in the iron mines all his life. Towards the end of his working life he was earning $15 an hour – more than $40 in today’s prices.
Andy, the autistic son of Mark and Connie Freeman. Removed from his mother’s health insurance, he was only reinstated for a large fee
Thirty years later, Connie, who is far better qualified than her father, having graduated from high school and done one year of further education, makes $17 an hour. The pace of life has also changed: “We used to sit around the dinner table every evening when I was growing up,” says Connie, who speaks with prolonged vowels of the Midwest. “Nowadays that’s sooooo rare.”
Connie’s minimally educated father earned enough to allow her mother to remain a full-time housewife and still fund two children through college. Connie and Mark, meanwhile, struggle to pay off the stream of bills in a dual-income household. The state of Minnesota pays for Andy, their 20-year-old son, who suffers from acute autism, to study theatre at the local community college.
Strictly speaking, Connie actually lives in a four-income household. “When Andy was two, I was told to buy a karaoke machine because autistic children sometimes respond well to it,” says Mark, pointing at what can only be described as a postmodern antique. “That’s how I got into my karaoke business. I get about $100 every Wednesday evening. And on Saturdays I manage the local liquor store. We need all four jobs to keep our heads above water.”
So much for the rising tide.
From the point of view of most economists, the story so far is uncontroversial. Most agree on the diagnosis. But they diverge on the causes. Many on the left blame the Great Stagnation on globalisation. The rise of China, India, Brazil and others has undercut wages in the west and put America’s unskilled, semi-skilled and even skilled workers out of jobs. Manufacturing now accounts for only 12 per cent of US jobs. Think of the typical Detroit car worker 30 years ago, who had a secure middle-class lifestyle, good healthcare and a fat pension to look forward to. Today, he lives in Shenzhen.
Another group singles out the explosion of new technology, which has enabled the most routine and easily automated jobs to be replaced by computers. Think of the office assistant, who once took dictation and brewed the coffee. She is now a BlackBerry who spends half her life in Starbucks. Or the back office person who, much like those shoemakers in the fairy tale, now stitches your accounts in Bangalore while you sleep.
Then there are those, such as Paul Krugman, The New York Times columnist and Nobel prize winner, who blame it on politics, notably the conservative backlash which began when Ronald Reagan came to power in 1980, and which sped up the decline of unions and reversed the most progressive features of the US tax system.
Fewer than a tenth of American private sector workers now belong to a union. People in Europe and Canada are subjected to the same forces of globalisation and technology. But they belong to unions in larger numbers and their healthcare is publicly funded. More than half of household bankruptcies in the US are caused by a serious illness or accident.
. . .
Such are the competing (but not contradictory) theories of what causes it. The “lived experience”, as sociologists would say, is another matter. Much like the Freemans, whose street is boxed in for about a mile each side by long commercial roads pockmarked with boarded-up shops, dollar stores and fast food joints, the Millers could be living anywhere in the US. Only the sultry heat betrays that you are in Virginia and thus in the American South.
The Millers: Shareen and Mark Miller (front right) with (left) their son Dustin, his wife Ruth and their two-yearold child, and (back right) Shareen and Mark’s other son Josh. Out of necessity, they all share the cramped family home in Falls Church, Virginia
Falls Church, Virginia is really a suburb of Washington DC. The government’s relentless expansion has fuelled an evergreen private sector across the Potomac River that mostly deals in security, defence, government services and lobbying. Pride of place in Shareen Miller’s home goes to a grainy photograph of her chatting with Barack Obama at a White House ceremony last year to inaugurate a new law that mandates equal pay for women.
As an organiser for Virginia’s 8,000 personal care assistants – people who look after the old and disabled in their own homes – Shareen, 42, was invited along with several dozen others to witness the signing. But that was all she gained from her fleeting proximity to the president. Since then, her pay and her hours have moved steadily downwards. Last year she made $1,500 a month. Now it is $900. In common with other state governors, Bob McDonnell, Virginia’s chief executive, has been cutting budgets ruthlessly since the recession began.
Although roughly twice the size of the Freemans’ home, Shareen’s house feels even more cramped. Along with two sons, a daughter-in-law, a grandchild and her husband, Shareen has a menagerie of pets. Her patient, Marissa, a 26-year-old with cerebral palsy, often stays with them.
Shareen exhibits that knockdown goodwill that you find in many Americans – in spite of having little time on her hands, she volunteers on Saturdays for the Lost Pets charity. To get anywhere the Freemans must drive. About a quarter of a mile down the road is the local intersection, with the identikit Taco Bells, 7-Elevens, dollar stores and payday loan outlets that punctuate America. It is the physical geography that differentiates places: the human geography simply repeats itself.
A well-built lady with a permanent laugh, Shareen sketches out her complex family tree – a retired father who worked in the Oregon State Penitentiary and several half brothers and half sisters, none of whom appears to be making ends meet. “Guess which one I’m closest to?” she asks with an impish smile. “None of them.”
Again, technically speaking, Shareen is relatively comfortable. Because her husband works for a fire safety company and brings in $70,000 a year, the Millers are clearly surviving. But they dread what would happen if either had a medical crisis. A few years ago Shareen had a tumour removed from her diaphragm, which left her $17,000 in debt. And her husband suffers from a herniated disk. Remarkably, given that their gross joint income is double the US median, Shareen has had to postpone a dental operation for six months in order to pay off her car loan. Nor does she have time to upgrade her skills. “One thing about people who work with the disabled is that they never have any spare time,” she says.
. . .
Much as they disagree on what has caused the Great Stagnation, economists also differ on the remedies. Most agree that better education improves people’s earnings potential, even if it does not solve the underlying problem. Others point out that not everybody can be a bond trader, a software entrepreneur or a Harvard professor.
Many of the jobs of the future will be in “inter-personal” roles that cannot be easily replaced by computers or foreigners – janitors, beauty technicians, home carers and landscape gardeners, for whom college is often superfluous. Furthermore, a large chunk of Americans who have been hit by stagnation over the past decade are college graduates. Even they are not immune. But more education, at the very least, will improve one’s chances. Paying for it is another matter.
Shareen’s son and daughter-in-law, Dustin and Ruth, both aged 23, recently had to move back home because they could not afford to rent, even though both hold down jobs – Dustin with a bath remodelling company, Ruth in a fabrics store. Both did well in high school and would like to study marine biology – a skill of the future. But they cannot afford the debt.
The Miller family. Both Dustin and Ruth (left) would like to go to college, but can’t afford to take on the debt
While incomes in America are stagnating, the cost of education is soaring. Since 1990, the proportion of Americans who are paying off more than $20,000 in student loans a decade after they graduated has almost doubled. Lawrence Summers, Obama’s chief economic adviser, who has long worried about the growth of what he calls America’s “anxious middle”, points out that of the major economies, the US has the highest share of graduates in the workforce. But if you take the 25-34-year-old age group, America is not even in the top 10.
More and more young Americans are put off by the thought of long-term debt. “It’s not only fear of the debt – it is the four years of lost earnings,” says Ruth Miller, who was raised a Mormon and, to the bemusement of her parents-in-law, has converted Dustin to the faith. During my visit two expressionless Mormon “home visitors” wearing identical shirts and ties turned up and whisked Dustin, Ruth and their two-year-old son into their bedroom for counselling. “I would love to know what they’re saying in there,” says Shareen in a stage whisper.
Having been apolitical, Shareen had a road-to-Damascus moment three years ago after she was contacted by Mark Warner, now one of Virginia’s senators, who asked to fill “a day in her shoes”. The episode, which was used for publicity in Warner’s election campaign, made a fan of Shareen. Having seen how tough Shareen’s work could be, Warner bought her a $6,000 outdoor lift that enables her to bring in wheelchair-bound Marissa through the patio. “What a wonderful man he is,” says Shareen. “I’d love to meet him again.”
So far, Warner’s governing Democratic party has taken only limited action to address the Great Stagnation. On the campaign trail before the downturn, Obama often talked of the long years of “flat incomes” that most Americans had suffered and promised to turn their situation around. His administration has taken some steps, such as lifting budgets for community colleges to retrain workers, and launching the widely praised $5bn “race to the top” award for states to improve their schools. But the White House, too, has been overwhelmed by the immediacy of the recession.
The impact on people such as the Millers and the Freemans has been acute. First there was stagnation. Then came the recession. “It is like continually bailing water out from a sinking boat and then they take your bucket away,” says Mark Freeman. Out went the pestering calls from the banks urging them to take on even more debt. In came the bailiffs. “One day, the banks are sucking up to you, the next they hate your guts,” he says with a Gallic shrug. Only through the help of a friendly lawyer did they escape foreclosure. The Bank of America, which received a $45bn taxpayer bail-out in late 2008, lost the Freemans’ paperwork several times. Each time they had to go through the laborious appeal process again.
“I suspect the bank wanted to foreclose because we were so near to paying off the mortgage,” says Mark. “It was more profitable for them that way.” Eventually the Freemans proved they could keep up with the payments. Mark calculated they have paid $163,000 so far on a house they bought for less than one-third of that amount. It could all have been for naught. More than four million homes have been repossessed in the past three years. “Things have gotten so bad that before the price of copper fell, people were breaking into boarded-up houses to strip them of their wiring,” says Mark.
. . .
What, then, is the future of the American Dream? Michael Spence, a Nobel Prize-winning economist, whom the World Bank commissioned to lead a four-year study into the future of global growth, admits to a sense of foreboding. Like a growing number of economists, Spence says he sees the Great Stagnation as a profound crisis of identity for America.
For years, the problem was cushioned and partially hidden by the availability of cheap debt. Middle-class Americans were actively encouraged to withdraw equity from their homes, or leach from their retirement funds, in the confidence that property prices and stock markets would permanently defy gravity (a view, among others, promoted by half the world’s Nobel economics prize winners, Spence not included). That cushion is now gone. Easy money has turned into heavy debt. Baby boomers have postponed retirements. College graduates are moving back in with their parents.
The barometer is economic. But the anger is human and increasingly political. “I have this gnawing feeling about the future of America,” says Spence. “When people lose the sense of optimism, things tend to get more volatile. The future I most fear for America is Latin American: a grossly unequal society that is prone to wild swings from populism to orthodoxy, which makes sensible government increasingly hard to imagine. Look at the Tea Party. People think it came from nowhere. While I don’t agree with their remedies, most Tea Party members are middle-class Americans who have been suffering silently for years.”
Spence admits he is thinking aloud and going “way beyond the data”. And he concedes that America probably still retains its most vibrant strength in its still world-beating capacity for technological innovation. Most economists are not as bleak as Spence. But it is in the neighbourhoods among ordinary Americans that his pessimism gets its loudest echo. “To be pessimistic about the future is so new for Americans and so strikingly un-American,” says Spence. “But most people grasp their own situations way better than any economist.”
. . .
Every now and then the Freemans invite their neighbours round to their front porch, to watch the world go by, drink beer and eat Connie’s justly renowned dish of Minnesota wild rice. In the best American spirit, Mark and Connie are active neighbourhood people. They are the types who shovel your snow, volunteer for school events, and coach the baseball little league – Mark has done all three.
It takes optimism to be like this. But in the past few years the Freemans have been running low on it. “I guess the penny dropped in the last 18 months when we finally realised that it’s always going to be like this – we are never going to be able to retire on our savings,” says Connie. “As for Andy,” she says, referring to her painfully shy but acutely observant son, “the future really frightens me. If you’re young, it’s bad enough nowadays. But for a kid with autism?”
When I asked what the American Dream means to them, Mark looked despondent. “It’s not a dream,” he said. “I would hate to sound like one of those Tea Party people but I really do want my country back. I just don’t feel like that is going to happen.” His words reminded me of a famous quip by George Carlin, the late, great American comedian – “It’s called the American Dream because you have to be asleep to believe it.”
Having been told that karaoke had worked miracles on Andy’s autism as an infant, I asked whether he still liked to croon. Mark and Connie both instantly beamed. “You should see Andy down at the club singing word-perfectly and playing up flirtatiously to the women,” said Connie. “He turns into a different person.”
When Andy came outside, I asked if he would sing. Without skipping a beat he launched into a flawless rendition of “The Impossible Dream”, the song from Man of La Mancha, the 1970s Broadway hit. His performance was uncanny.
“To dream the impossible dream, to fight the unbeatable foe, to bear with unbearable sorrow, to run where the brave dare not go. To right the unrightable wrong, to love pure and chaste from afar, to try when your arms are too weary, to reach the unreachable star. This is my quest: to follow that star, no matter how hopeless, no matter how far.”
It was one of those only-in-America moments. When Andy stopped singing, I turned to Mark and Connie. For an uncharacteristic moment, they were both silent.
Edward Luce is the FT’s Washington bureau chief
You are not able to access parts of this website because it contains "active content" which we have removed.
This is a security measure by IDA and MOF to guard against potentially malicious content from the internet.
Copyright The Financial Times Limited 2010. You may share using our article tools. Please don't cut articles from FT.com and redistribute by email or post to the web.
August 12, 2010 at 04:50 AM | Permalink
Suomen Kuvalehti 28.9.2010:
Rikkaat rikastuvat, keskiluokka köyhtyy
Tuore amerikkalainen tutkimus osoittaa, että kuilu rikkaiden ja köyhien amerikkalaisten välillä on syvempi kuin koskaan maan historiassa.
Selvityksen mukaan vaurain 20 prosenttia kansasta tienaa liki puolet maan varallisuudesta, kun köyhyysrajan alapuolella elävä kansanosa, noin 15 prosenttia amerikkalaisista, ansaitsee 3,4 prosenttia maan varallisuudesta.
Uutinen ei ole yllättävä. Kuilu rikkaiden ja muun Amerikan välillä on kasvanut tasaisesti 1980-luvulta alkaen. Vuonna 1950 suuren yrityksen johtaja tienasi keskimäärin 24 kertaa enemman kuin firman keskiverto työntekijä. Viime vuonna pomo tienasi 550 kertaa enemmän kuin rividuunari.
Kun Yhdysvallat uudisti talouspolitiikkaansa Ronald Reaganin kaudella, tarjonnan talouspolitiikan kannattajat lupasivat, että nouseva talous nostaa kaikkia veneitä. Rikkaat rikastuvat, mutta osa uudesta vauraudesta valuu myös duunareiden kukkaroihin.
Näin ei käynyt. Jopa amerikkalainen keskiluokka on jäänyt uudesta vauraudesta osattomaksi. Keskiluokkaisen miehen tilipussin ostovoima on jopa hieman tippunut viimeisen 25 vuoden aikana.
Reaganilainen talouspolitiikka ei ole tietenkään ainoa syyllinen. Automaatio, kansainvälinen kilpailu, tietotekniikan kehitys, sekä tukku muita tekijöitä ovat myös muokanneet työmarkkinoita sekä tulojakoa, mutta maan harjoittama talouspolitiikka ei ole auttanut ongelmien korjaamisessa.
Me voimme keskustella rikkaiden verottamisen ja aggressiivisen tulonsiirtopolitiikan moraalista ja oikeutuksesta, mutta väittely tarjonnan talouspolitiikan ja säännöstelyn purkamisen siunauksellisesta vaikutuksesta kaikkien yhteiskuntaluokkien elämään on ohi. Faktat ovat puhuneet.
Soundtrack: Pet Shop Boys, Opportunities.
______________________________________________________________________________
The Rich Get Richer... and Everyone Else Gets Poorer
A Commentary on Growing Economic Inequality
By Masao Suzuki |
June 22, 2011
'On June 19th the Washington Post published “With Executive Pay, Rich Pull Away from Rest of America” by Peter Whoriskey. This very informative article connected the rise in corporate executive’s pay with the growing economic inequality in the United States, using the example of a large U.S. dairy company combined with recent research by economists on high incomes. At the same time the article only offered very vague explanations for why the rich are winning out at the expense of almost everyone else.
Based on a recent study of tax returns, the top one-tenth of one percent (0.1%), or 152,000 income earners, now make over 10% of all income, the highest level since the 1920s. While income for this group has gone up more than four times (385%) between 1970 and 2008, the income of the bottom 90% of the population has actually fallen 1% (both figures take inflation into account). The economists’ study was also able to point out who these rich are: 60% are corporate executives, managers and highly paid financial professionals.
The article offered the explanation of supporters of growing executive pay, who say that today’s corporations are much larger and more complex - in other words, the CEOs deserve their massive paychecks. The only other view that the article offered was that “social norms” have changed.
While it is no doubt true that a culture of greed has been spread by Wall Street and the corporate media, there are very clear political and economic changes that are behind the increase in economic inequality. The two most important, in my opinion, has been the growing movement of capital from the midwest and northeast to first the south and southwest in the United States, and then to Third World countries, all in search of lower wages and less regulation. The second is the decline in union membership and the even larger drop in mass strikes by workers.
Starting in the 1970s, there was a movement of businesses from the more unionized, higher wage midwest and northeast, to the largely non-union, low-wage areas of the U.S. south and southwest. This so-called Sunbelt Strategy can be seen in the shift in auto production from the midwest to the south.
By the 1980s, under the guise of ‘free trade,’ U.S. corporations more and more shifted their production to Third World countries where wages were even lower than the U.S. south or southwest. This so-called ‘globalization’ continues to this day, as big U.S. companies have shed about 4 million jobs in the United States but created more than 3 million in other countries over the last ten years. For example, General Electric (which by the way paid no taxes on their almost $15 billion of corporate profits last year), cut almost 16% of their workers in the United States will expand their workforce in other countries by 1.3%.
The result has been lower wages for workers in the United States, as the jobs are created in low-wage areas or industries and higher paid jobs are lost. But even workers whose companies stay put see the wages stagnate under pressure from the growing number of unemployed and the companies’ threats to shut down and move their jobs.
This first trend, capital mobility (and running over the worker, so to speak), is closely related to the second trend of de-unionization. Companies are continuing to move to less or non-union areas, as seen in the struggle of unionized Boeing workers in the state of Washington to block the company’s shift of work to non-union South Carolina.
At the same time the turn to the right in national politics with the Reagan administration had a clear anti-union policy. President Reagan’s breaking of the airport flight controller’s union, PATCO, in 1981, ushered in an era of declining union membership and mass strikes. As union membership fell from about 25% in 1979 to less than half that (11.9%) in 2010, workers lost their bargaining power and wages and benefits have suffered.
Today the last bastion of union membership is among public sector workers, where more than 36% are union members, as compared to less than 7% for private sector workers. Now these unions and the benefits that they have won, especially retirement security, are under attack by the right-wing in Wisconsin and other states. Instead of going after the fat-cat CEOs and Wall Street tycoons, the corporate dominated media, led by the notorious Fox media conglomerate, is attacking this last large group of unionized workers.
A capitalist economy leads to economic inequality, especially between the 90% of us who have to work for others (the working class), and the top 1%, who own most of the wealth and who hire us and lower and lower wages to increase their profits (the capitalists). This can only come to and end with the replacement of the current capitalist economy with a socialist economy, where people’s needs, not profit, drive the economy.
But the struggle here and now to defend public sector workers in Wisconsin and other states, and to block the free trade proposals for South Korea and Colombia that will further undermine the strength of labor in the United States are important for the well-being of all workers.
lauantai 16. heinäkuuta 2011
Suomalaista työvoimaa syrjitään työmarkkinoilla
Maahanmuuttajien suosintaa, positiivista syrjintää, työnhaussa on lisätty näiden työllisyyden parantamiseksi. Sen tilalle on esitetty kaiken syrjinnän tehokasta kitkentää, onhan vähemmistöjenkin kohtelussa eroa. Suositaanhan tänne suoraan töihin tulleita suomalaisten kustannuksella.
Jos positiivinen syrjintä kuitenkin edelleen lisääntyy, niin työllisyyden kohentuessa halukkuus maahanmuuttoonkin kasvaa. Kun ulkomailta tulee lisää halvempaa työvoimaa työnantajien ei tarvitsekaan työllistää suomalaisia työttömiä, joten työttömyys siten kokonaisuudessaan lisääntyy tai ei ainakaan vähene koska muotoinhan suomalaiset saisivat nuo työpaikat Maahanmuuttoa tulisikin vähentää pieneen osaan nykyisestä.
Suomalaista työvoimaa kyllä riittäisi onhan meillä lähes 300 000 työtöntä, mutta tarjoamalla liian pientä palkkaa siitä syntyy pulaa. Ja tilalle tuodaan runsaasti halpaa ulkomaista työvoimaa.
Tämä on suomalaisten vakavaa ja laajamittaista syrjintää.
Ulkomaalaiset tulevat tänne töihin halvemmalla kuin suomalaiset mm siksi, että heidän kotimaassaan palkkataso on huomattvasti alhaisempi kuin täällä ja koska he köyhyyden takia ovat tottuneet paljon huonompiin palkkoihin , tai vain oman maan työttömyyden takia,tai myös edullisten valuutan vaihtokurssien takia. Mutta runsaasti on myös niitä, jotka mm työvoimaa maahan välittävät rikollisjärjestöt tai työnantajat pakottavat siihen. Tämä kaikki johtaa tietysti suomalaisen työvoiman syrjintään.
Kyllä työttömät suomalaisnuoretkin menisivät mielellään mansikanpoimintaan jos heille maksettaisiin siitä kohtuullinen korvaus, Miten voi pärjätä työnhaussa vaikkapa Petroskoilaisen terveykeskuslääkärin kanssa, joka tyytyy pienempään palkkaan kuin useammat suomalaisnuoret. Hänelle kuukausi marjanpoimntaa kesälomalla tuottaa kolmenkuukauden palkan terveyskeskuksessa. Näin sanoi itse tv-haastattelussa tuo terveyskeskuslääkäri.
Tähän ei voi muuta sanoa kuin, että työvoiman vapaaseen liikkuvuuteen tulisi saada nykyistä paljon enemmän rajoituksia. Ja automaattinen työvoiman vapaa liikkuvuus tulisi EU-maiden välillä poistaa. Näin päästäisiin eroon myös suuresta osasta vaikkapa eestiläisiä rakennusmiehiä, jotka vievät työt halvemmilla palkkapyynnöillään tuhansilta suomalaisilta rakennusmiehiltä
Jos kaikenlainen syrjintä karsitaan tehokkaasti sanktioilla ja syntyperään ja varallisuuteen katsomatta työllistetään ja koulutetaan koko maassa jo oleva työvoima niin alkuperäiset suomalaiset kuin täällä jo asuvat maahanmuuttotaustaiset, niin työvoimasta ei pitkään aikaan, jos koskaan, voi tulla pulaa.
Työttömyydestä kaikkiaankin voidaan päästä eroon jos myönnetään sen olevan rakenteellista ihmisoikeuksia loukkaavaa syrjintää, onhan suurin osa työttömistä hyvässä työkunnossa.* Koska työttömyys ei ole poistunut viime vuosien hyvinä aikoinakaan, sen poistamiseen tarvitaan tulojen uusjakoa vaikka nollaamalla palkkojen ja muiden tuljen kasvu kunnes kertyy riittästi varoja kaikkien työllistämiseen.
Työtä riittäisi aina sataprosenttisesti kaikille työkykyisille jos työttömyys nollattaisiin vuosittain, jakamalla kaikki tulot siten, että palkkarahaa riittää koko työvoimalle. Tietenkin aivan piennimpiin tuloihin puuttumatta. Ja tietysti työtä jokaiselle normaalipalkalla.
Se että näin ei tehdä, vaan jätetään huomattava osa ihmistä työttömiksi on ahneutta, halutaan kuluttaa toistenkin puolesta. Mutta se on samalla myös vakavanlaatuista työttömien syrjintää, ja samalla ihmisoikeuksien loukkaus, joka legitimoidaan usein sanomalla, että työttömät ovat laiskoja, että työttömyyttä on vain siksi, että työttömät eivät viitsi mennä töihin!
Työttömyys on syrjintää, jonka seurauksena monet maat myös velkaantuvat nopeasti, koska esim suuren työttömyyden aikoina ei haluta ”omasta pussista” maksaa edes työttömyyskorvauksia , koska se lisäisi verotusta, vaan kustannetaan se ottamalla lisää valtion velkaa. Niin tapahtuu juuri nytkin ja myös Suomessa. Työllistämällä koko työvoima ja pidentämällä työuriamme pääsisimme eroon myös monista tulevaisuuden kauhuskenaarioista.
Nykyisellä maahanmuutolla ja työajalla huoltosuhde on vuonna 2040 sama kuin nykyään jos teemme töitä keskimäärin 70-vuotiaiksi. Automaation kehitys ja täystyöllisyys vähentävät siitä kuitenkin muutaman vuoden. Näin pärjäämme hyvin omin voimiin eikä maahanmuuttoa juuri tarvittaisi
Kansalaisten enemmistö vastustaa laajaa maahanmuuttoa. EVA:n kansallisessa asennetutkimuksessa 2010 oli seuraava kysymys: "Maamme väestön ikääntyminen ja uhkaava vähentyminen edellyttää maahanmuuton helpottamista”. Eri mieltä väitteestä oli 56%, vain neljäsosa samaa mieltä. Nuorisobarometrin 2010 kysymykseen: ”Olisi hyvä jos Suomeen tulisi enemmän ulkomaalaisia" yhtyi vain 13%. 55 % oli eri mieltä. Kyseessä ei voine olla rasismi, sillä 2/3 nuorista hyväksyi ystäväkseen myös värillisen.
Niin loukkaavaa kuin etninen syrjintä onkin se johtuu usein aivan realistisesta pelosta, että olemme muuttotulvassa menettämässä maamme vieraille kansoille. Myös työttömyydestä johtuen tänne ei haluta lisää tulijoita.
Ulkomainen työvoima, siihen liittyvä harmaa talous ja työttömyys aiheuttavat myös miljardien vajeen valtion kassaan. Vallassaolijat eivät ole näitä huolia juuri huomioineet. Tätä demokratiavajetta pyrkivät ns populistiset puolueet kaikkialla Euroopassa täyttämään.
* Työttömien työkyky 2005 Holm, Jalava, Ylöstalo
Elinkeinoelämän valtuuskunnan EVA:n kansallinen asennetutkimus 2010, s.86
Nuorisobarometri 2010 s.88
Jos positiivinen syrjintä kuitenkin edelleen lisääntyy, niin työllisyyden kohentuessa halukkuus maahanmuuttoonkin kasvaa. Kun ulkomailta tulee lisää halvempaa työvoimaa työnantajien ei tarvitsekaan työllistää suomalaisia työttömiä, joten työttömyys siten kokonaisuudessaan lisääntyy tai ei ainakaan vähene koska muotoinhan suomalaiset saisivat nuo työpaikat Maahanmuuttoa tulisikin vähentää pieneen osaan nykyisestä.
Suomalaista työvoimaa kyllä riittäisi onhan meillä lähes 300 000 työtöntä, mutta tarjoamalla liian pientä palkkaa siitä syntyy pulaa. Ja tilalle tuodaan runsaasti halpaa ulkomaista työvoimaa.
Tämä on suomalaisten vakavaa ja laajamittaista syrjintää.
Ulkomaalaiset tulevat tänne töihin halvemmalla kuin suomalaiset mm siksi, että heidän kotimaassaan palkkataso on huomattvasti alhaisempi kuin täällä ja koska he köyhyyden takia ovat tottuneet paljon huonompiin palkkoihin , tai vain oman maan työttömyyden takia,tai myös edullisten valuutan vaihtokurssien takia. Mutta runsaasti on myös niitä, jotka mm työvoimaa maahan välittävät rikollisjärjestöt tai työnantajat pakottavat siihen. Tämä kaikki johtaa tietysti suomalaisen työvoiman syrjintään.
Kyllä työttömät suomalaisnuoretkin menisivät mielellään mansikanpoimintaan jos heille maksettaisiin siitä kohtuullinen korvaus, Miten voi pärjätä työnhaussa vaikkapa Petroskoilaisen terveykeskuslääkärin kanssa, joka tyytyy pienempään palkkaan kuin useammat suomalaisnuoret. Hänelle kuukausi marjanpoimntaa kesälomalla tuottaa kolmenkuukauden palkan terveyskeskuksessa. Näin sanoi itse tv-haastattelussa tuo terveyskeskuslääkäri.
Tähän ei voi muuta sanoa kuin, että työvoiman vapaaseen liikkuvuuteen tulisi saada nykyistä paljon enemmän rajoituksia. Ja automaattinen työvoiman vapaa liikkuvuus tulisi EU-maiden välillä poistaa. Näin päästäisiin eroon myös suuresta osasta vaikkapa eestiläisiä rakennusmiehiä, jotka vievät työt halvemmilla palkkapyynnöillään tuhansilta suomalaisilta rakennusmiehiltä
Jos kaikenlainen syrjintä karsitaan tehokkaasti sanktioilla ja syntyperään ja varallisuuteen katsomatta työllistetään ja koulutetaan koko maassa jo oleva työvoima niin alkuperäiset suomalaiset kuin täällä jo asuvat maahanmuuttotaustaiset, niin työvoimasta ei pitkään aikaan, jos koskaan, voi tulla pulaa.
Työttömyydestä kaikkiaankin voidaan päästä eroon jos myönnetään sen olevan rakenteellista ihmisoikeuksia loukkaavaa syrjintää, onhan suurin osa työttömistä hyvässä työkunnossa.* Koska työttömyys ei ole poistunut viime vuosien hyvinä aikoinakaan, sen poistamiseen tarvitaan tulojen uusjakoa vaikka nollaamalla palkkojen ja muiden tuljen kasvu kunnes kertyy riittästi varoja kaikkien työllistämiseen.
Työtä riittäisi aina sataprosenttisesti kaikille työkykyisille jos työttömyys nollattaisiin vuosittain, jakamalla kaikki tulot siten, että palkkarahaa riittää koko työvoimalle. Tietenkin aivan piennimpiin tuloihin puuttumatta. Ja tietysti työtä jokaiselle normaalipalkalla.
Se että näin ei tehdä, vaan jätetään huomattava osa ihmistä työttömiksi on ahneutta, halutaan kuluttaa toistenkin puolesta. Mutta se on samalla myös vakavanlaatuista työttömien syrjintää, ja samalla ihmisoikeuksien loukkaus, joka legitimoidaan usein sanomalla, että työttömät ovat laiskoja, että työttömyyttä on vain siksi, että työttömät eivät viitsi mennä töihin!
Työttömyys on syrjintää, jonka seurauksena monet maat myös velkaantuvat nopeasti, koska esim suuren työttömyyden aikoina ei haluta ”omasta pussista” maksaa edes työttömyyskorvauksia , koska se lisäisi verotusta, vaan kustannetaan se ottamalla lisää valtion velkaa. Niin tapahtuu juuri nytkin ja myös Suomessa. Työllistämällä koko työvoima ja pidentämällä työuriamme pääsisimme eroon myös monista tulevaisuuden kauhuskenaarioista.
Nykyisellä maahanmuutolla ja työajalla huoltosuhde on vuonna 2040 sama kuin nykyään jos teemme töitä keskimäärin 70-vuotiaiksi. Automaation kehitys ja täystyöllisyys vähentävät siitä kuitenkin muutaman vuoden. Näin pärjäämme hyvin omin voimiin eikä maahanmuuttoa juuri tarvittaisi
Kansalaisten enemmistö vastustaa laajaa maahanmuuttoa. EVA:n kansallisessa asennetutkimuksessa 2010 oli seuraava kysymys: "Maamme väestön ikääntyminen ja uhkaava vähentyminen edellyttää maahanmuuton helpottamista”. Eri mieltä väitteestä oli 56%, vain neljäsosa samaa mieltä. Nuorisobarometrin 2010 kysymykseen: ”Olisi hyvä jos Suomeen tulisi enemmän ulkomaalaisia" yhtyi vain 13%. 55 % oli eri mieltä. Kyseessä ei voine olla rasismi, sillä 2/3 nuorista hyväksyi ystäväkseen myös värillisen.
Niin loukkaavaa kuin etninen syrjintä onkin se johtuu usein aivan realistisesta pelosta, että olemme muuttotulvassa menettämässä maamme vieraille kansoille. Myös työttömyydestä johtuen tänne ei haluta lisää tulijoita.
Ulkomainen työvoima, siihen liittyvä harmaa talous ja työttömyys aiheuttavat myös miljardien vajeen valtion kassaan. Vallassaolijat eivät ole näitä huolia juuri huomioineet. Tätä demokratiavajetta pyrkivät ns populistiset puolueet kaikkialla Euroopassa täyttämään.
* Työttömien työkyky 2005 Holm, Jalava, Ylöstalo
Elinkeinoelämän valtuuskunnan EVA:n kansallinen asennetutkimus 2010, s.86
Nuorisobarometri 2010 s.88
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)