Kestävää kehitystä

Puolet maailman kasvi ja eläinlajesta uhkaa kuolla sukupuuttoon tämän vuosisadan aikana. Samaan aikaan hallitukset ympäri maailmaa pyrkivät nopeuttamaan talouskasvua. Jos jotain aiotaan saada aikaan niin kaikissa talouspäätöksiä tekevissä kokouksissa julkisella kuin yksityiselläkin sektorillakin tulisi olla mukana myös riittävästi päätösvaltaisia ympäristöasiantuntijoita. Tämä voitaisiin toteuttaa riittävän suurilla minimi kiintiöillä.
Toinen keskeinen asia on: ei esimerkiksi riitä, että autonmoottorien hyötysuhteita parannetaan, että CO2:ta saa tuottaa jonkin maksimimäärän hevosvoimaa kohti koska ajettavat kilometrit lisääntyvät jatkuvasti. Sama koskee rakentamista, eristeiden paksuuden lisääminen ei riitä vaikka sen seurauksena ei tarvittaisi taloon varsinaisia lämmityslaitteita lainkaan. Näin koska asuntojen koko kasvaa koko ajan ja kuluttaa luontoa joka tapuksessa yhä enemmän rakennustarvikkeiden muodossa. Tarvitaan joki max raja jota ei saa ylittää ei valtioiden eikä kotitalouksienkaan kohdalla. Tähän ei todellakaan riittä vain taloudellinen ohjaus. Joitain pitää suorastaan kieltää.
Tuotteiden kestoikää pitäisi oleellisesti pidentää. Rakennuksiakin käytetään usein vain 50 vuotta vaikka parempilaatuisilla materiaaleilla ja riittävällä huollolla käyttöikää voi pidentää moninkertaiseksi.
Tässä ei todellakaan ole kyse linkolalaisesta kaiken kehityksen kieltämisestä, vaan pelkistetysti sanoen kaikki tuottavuuden kasvu tulisi ulosmitata lisääntyvänä vapaa-aikana kehittyneimmissä maissa. Samalla jatkuvasti paranevat hyötysuhteet vähentäisivät kokonaispäästöjä. Mutta kyllä kehitysmaa Kiinankin pitäisi hidastaa huomattavasti kasvulukujaan jos sen kansalaiset aikovat seuraavan vuosisadan vielä nähdä.
Kun katselee vaikka automainoksia joita voi olla lehdessä 5-6 sivuakin tai työpaikkamainosten maailmankuvaa, joissa autojen tehot ja koko kasvaa jatkuvasti ja tarjolla olevissa työpaikoissa kovaa tulosta pitää kyetä tekemää kattona vain taivas jos sekään.
Ihmiskunta on todellakin kilpailemassa itseään hengiltä. Tarvittaisiin enemmän yhteistyötä ja vähemmän kilpailua se olisi luonnonkin kannalta parasta. Tämä vaatisi kuitenkin suuria talouspolitiikan muutoksia. Kilpailua aina tarvitaan, mutta nykyinen kaiken maksimointi on viemässä ihmiskuntaa tuhoon.
Esimerkiksi mehiläiset alkavat uhkaavasti vähetä pölyttämästä satoja, mikä on erittäin vakava ongelma, mutta sekään ei tunnu vielä herättävän päättäjiä. Ihmiskunnan pitäisi kuitenkin jo herätä Ruususen unestaan. Mottona, jos luonto kaiken olevaisen perusta tuhoutuu, ei ole enää tuotantoa eikä asiakkaitakaan.